Kirjallisuusterapia

Laskujokia lääkärin työpäivään - kirjallisuusterapeuttista henkilöstökoulutusta terveydenhuollossa

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 27.10.2009)

Eeva Lehtovuori 

"Kafka on sanonut, että kirjan täytyy olla kirves, joka rikkoo jäätyneen  meren meissä. Kirjoittamisen terapeuttinen ulottuvuus: työssämme otamme vastaan koko ajan toisten ihmisten pulmia, suruja ja murheita, huolia ja hätää. Kaikkea tätä sataa meihin kuin rankkasadetta laskujoettomaan kuolleeseen mereen. Kirjoittaminen ja toisten kirjoittajien kohtaaminen luottamuksellisessa ilmapiirissä raivaa kuolleeseen mereemme laskujokia. Näin meremme ei tulvi yli ja jaksamme kannatella ihmisiä päivästä toiseen.         Keskittynyt kirjoittamistuokio jäsentää usein vähän sekavaksi ja kaaosmaiseksi luonnokseksi jääneitä päivien sisältöja ja niihin liittyviä tunteita." (Kaija, lääkäri)

Näin muotoili palautettaan yksi pitkäaikaisimmista kirjoittajakurssilaistani Espoon kaupungin terveydenhuollosta[1]. Teksti kuvaa hyvin sitä erityisyyttä, joka samaan ammattiryhmään - tässä tapauksessa lääkäreiden, mutta yhtä hyvin muidenkin hoitoalan ammattilaisten - kuuluvia yhdistää, kun he kokoontuvat kirjallisuusterapian menetelmiä soveltavaan kasvuryhmään. He tarvitsevat purkautumiskanavaa täyttyessään päivittäin asiakkaidensa eli potilaittensa hädästä, kivuista ja avuntarpeesta.

Terveyskeskuslääkärin vastaanottoaika on kovin lyhyt. Hetkessä hänen tulisi kyetä "näkemään" asiakkaansa, kuulla ja eläytyä tämän tilanteeseen – ja vielä parantaakin hänet tai ainakin kirjoittaa resepti siihen vaivaan, johon potilas tuli apua hakemaan. Usein häneltä vaaditaan myös psykologin, terapeutin tai sosiaalityöntekijän ammattitaitoja, sillä monet terveyskeskusten suurkuluttajista ovat ongelmissa myös tunne- ja sosiaalisen elämänsä kanssa, eivätkä somaattiset oireet usein ole kuin pintaa. Tämäkin taitavan lääkärin tulisi ymmärtää.

Ryhmät Espoon ja Helsingin terveysasemilla

Kokosimme yhdessä LL Martina Torpan kanssa ensimmäisen terveyskeskus­lääkäreille tarkoitetun kirjallisuusterapeuttisen ryhmän Espoon terveysasemilta syksyllä 2005. Tämä ryhmä, jossa oli mukana myös hallintoportaan lääkäreitä, kokoontui Espoon keskuksessa terveydenhallinnon virastotalossa. Kurssia markkinoitiin uudenlaisena henkilöstön täydennyskoulutuksena seuraavaan tapaan:

LUOVUUS KÄYTTÖÖN!      

- vaihtoehtoinen täydennyskoulutus terveyskeskuslääkäreiden työssäjaksamisen tueksi  
KURSSIN TARKOITUS JA TAVOITE:

Kurssin tarkoitus on ohjata henkilöstöä löytämään luovuutensa ja voimavaransa, jotka auttavat heitä jaksamaan henkisesti kuormittavassa työssään. Kurssin työkaluina käytetään kirjallisuusterapian menetelmiä soveltavia luovia kirjoitusharjoituksia, joissa omia tuntoja ja mielikuvia, niin positiivisia kuin negatiivisiakin, puretaan vapaasti paperille. /---/.

Kurssin tavoitteena on eheyttää ja vahvistaa omaa persoonaa itsehoidollisten harjoitusten avulla sekä työstää ja selkiyttää kirjoittamisen keinoin esim. asiakaskontaktien aiheuttamia ristiriitoja ja työpaineita. /...."

Keväällä 2006 vastaava ryhmä koottiin Helsingissä. (Ks. artikkeli Suomen Lääkärilehdessä, Torppa & Lehtovuori 2007.) Siellä ryhmästä tuli moniammatillinen: mukaan ilmoittautui seitsemän lääkärin (joista yksi oli ylilääkäri) lisäksi kaksi ylihoitajaa. Tästä ammatillisesta hajonnasta oli sekä hyötyä että jossain määrin myös haittaa ryhmäytymisen kannalta, kuten tuonnempana käy ilmi.

Syksyllä 2006 jatkoin espoolaisten lääkäreiden kanssa iltaryhmää Tapiolan terveysaseman tiloissa. Tämä seitsemän-kahdeksan, joskus yhdeksänkin lääkärin ryhmä on sittemmin pysynyt suurin piirtein samana, vaikka osa jäsenistä onkin vaihtanut työpaikkaa ­– joku on siirtynyt Kelaan, joku kotisairaanhoitoon. Kaupunkien terveyskeskuksissa lääkäreiden nopea vaihtuvuus on tunnettu (asiakkaiden kannalta valitettava) tosiasia.

Lääkärit virittäytyvät sanataiteeseen

Martina Torppa, yleislääketieteen erikoisääkäri ja kliininen opettaja, on tutkinut kaunokirjallisuuden käyttöä ja sen merkitystä lääkärien koulutuksessa (2009). Kuten Torppa toteaa, lääkäri joutuu työssään kohtaamaan sekä lääketieteen että oman elämänsä rajallisuuden. Torpan mukaan yksi lääkärin perustehtävistä on toivon ylläpitäminen, "että murskaavien tosiasioiden keskellä pystyy näkemään mahdollisuuden hyvään elämään". Tässä Torppa näkee erityisesti kaunokirjallisuuden ja tarinoiden voivan olla avuksi. (Torppa 2009, 164–166.) Kirjallisuusterapian näkökulmasta toivon virittäminen ja uusien näköalojen avaaminen elämän muutospaineissa onkin itsestään selvä tavoite.

Lääketieteen opiskelijoille järjestetyn kaunokirjallisuusseminaarin tutkimusaineistoa analysoidessaan Torppa (2009, 170–171) kollegoineen havaitsi, että tekstin rakennetta ja tyyliä luettiin emotionaalisemmin kuin tarinaa, jota luettaessa "välittömät tunteet työnnettiin ammattimaisesti syrjään". Omat havaintoni lääkärien lukuelämyksistä ja -mieltymyksistä tukevat osittain tätä. "Sivistyneen lääkärin ihannetta" (vrt. Torppa 2009, 164) tärkeämpää on löytää kaunokirjallisuuden kertomuksista peilauspintaa ja vertailukohtia oman elämän tilanteisiin.

Lääkärien ammattikunta joutuu vaativassa humanitaarisessa työssään kamppailemaan usein voimiensa – ja ikävä kyllä liian usein myös oman henkilökohtaisen etiikkansa – äärirajoilla, etenkin julkisen terveydenhuollon epäinhimillisessä byrokratiaviidakossa. Siitä ja monesta muusta hirtehisestä työelämän tilanteesta olen saanut kuulla innokkaissa ryhmäkeskusteluissa, joissa lääkärit ovat päässeet purkamaan työhön liittyviä paineitaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Joskus työtilanteet ovat olleet kirjaimellisesti hengenvaarallisia, tai vaatineet erityistä kylmäpäisyyttä ja rohkeutta. Ja jälkeenpäin on tarvittu paljon vapauttavaa naurua.

Esimerkkejä kaunokirjallisuudesta

Aiemmin mainitsemani Kaija, lahjakas kirjoittaja ja herkkävaistoinen lukija, ehdotti kurssimateriaaliksemme katkelmaa Riikka Pulkkisen (2006) Raja-romaanista. Romaanikirjailija antaa koomisen esimerkin vallankäytön muodoista, joilla terveydenhuollon ammattilaiset ­– joihin kuuluvat kaikki byrokratian raskaissa rattaissa tehtäväänsä suorittavat virkailijat – osoittavat pienelle ihmiselle paikkansa. Tilanne on täydellisen kohtaamaton:

­– Anteeksi, minulla olisi tämä arviointikäynti tänään.
– Ottakaa vuoronumero, kiitos!
Nainen ei nostanut katsettaan ruudusta. Anja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Muita ihmisiä ei näkynyt jonottamassa. 
– Mutta, Anja aloitti epävarmasti. - Eihän täällä ole jonoa.
Nyt nainen siirsi katseensa ruudusta Anjaan liioitellun hitaasti, jotta ärtymys olisi varmasti tullut huomatuksi. Nainen suipisti suutaan turhautuneena, painoi leukansa alas ja katsoi Anjaa kulmiensa alta. Naisen              kasvoille levisi häpeämättömän teeskennelty hymy joka ilmensi äärimmäistä alentuvuutta.
– Kysymys ei ole jonosta vaan järjestelmästä, nainen kipautti.
(Pulkkinen 2006, 40–41.) 

Katkelma jatkuu vastaanottovirkailijan nöyryyttäessä psykiatrille ajan varannutta ahdistunutta asiakasta sääntöjen kirjaimellisella noudattamispakolla; sitten hän tivaa sosiaaliturvatunnusta, sillä "se numero paljastaa koko teidän henkilöllisyytenne ja tilanteenne" (s. 44). Lopulta Anja, joka "tunsi astuneensa itsensä ulkopuolelle", pääsee lääkärin odotushuoneeseen asti, mutta on edelleen epävarma soveliaasta toimintatavasta:

Hän käveli hiljaa ovelle ja raotti sitä: huone näytti tyhjältä. Hän avasi oven kokonaan seisoen yhä kynnyksellä. Yhtäkkiä hän sävähti: nurkassa, kapeassa kiilassa jonka avonainen ovi jätti varjoonsa, oli nojatuoli ja  nojatuolissa istui nainen. Nainen katsoi Anjaa kiinnostuneena, aivan kuin olisi saanut Anjan kiinni jostain lapsenomaisesta pahanteosta. Tarkkailun voitonriemu paistoi naisen kasvoilta kuin huutomerkki. Anja tunsi    hätkähdyksen jälkeisen vapinan yltyvän, yllätetyksi tulleen nöyrä häpeä valahti punana hänen kasvoilleen.

– Öh, ai, Anja aloitti kakistellen. – En tiennyt että odotittekin täällä, olin tuossa odottamassa.
Nainen ei sanonut vieläkään mitään. Naisen huulilla kareili jonkinlainen kireä hymyntapainen joka näytti äskeisten tapahtumien jälkeen Anjan silmissä pelkästään kammottavalta irvailulta.
­– Onhan tämä... olettehan te psykiatri?
­– Niin, mitä itse luulette? nainen kysyi ystävällisesti.
(Mts. 44–45.)       

Tällaisesta kaunokirjallisesta tekstikatkelmasta lääkärien kirjallisuusterapeuttisessa kasvuryhmässä virisi tärkeä keskustelu asiakkaan kohtaamisesta ja myös koko terveydenhuollon henkilökuntaa tavattomasti rasittavasta byrokratiasta. Omassa ryhmässäni keskustelu oli emotionaalista ja samastuvaa myös tarinan henkilöihin.

Olen usein käyttänyt kurssien virikkeenä vain proosakatkelmia, en kokonaisia teoksia kuten Torpan tutkimusasetelmassa. Yleensä suosin lyhyttä proosaa. Tove Janssonin novellien – jotka näen sanataideteoksina sanan parhaassa merkityksessä – käsittely on kirvoittanut sekä ymmärtävää keskustelua että upeita tekstejä, joissa kirjoittajat ovat saaneet toteuttaa luovuuttaan. Ilmaiseva kirjoittaminen on koko ajan kuulunut olennaisena osana istuntojen rakenteeseen. 

Lääkäriryhmien erityispiirteitä

Kummankin kaupungin terveysaseman ryhmän ensimmäisellä kokoontumiskerralla ehdotin erityisesti hoitotyöhön tai voimavaraistamiseen liittyviä teemoja:   

- oma jaksaminen ja itsehoito; omien tunteiden tunnistaminen ja työstäminen
- ammatillinen kasvu ja kehittyminen; elämänvaihe-näkökulma
- suhde potilaisiin
- suhde työyhteisöön 

Keskeisenä lähteenä minulla oli kurssia aloittaessani Ellen K. Bakerin kirja Työvälineenä oma persoona (Edita 2005, ks. arvio kirjasta toisaalla tässä lehdessä). Poimin sieltä muun muassa sopivaksi katsomiani päiväkirjaharjoituksia sekä lääkärien ura- ja elämänkaareen liittyviä tehtäviä.   

Melko nopeasti huomasin, että vaikka ryhmän kokoontumisissa epäilemättä oli työnohjauksellisia piirteitä johtuen kollegoiden tarjoamasta vertaistuesta, oma roolini oli selvästi enemmän kirjallisuusterapeutin kuin työnohjaajan. En tunne riittävästi lääkärin työn substanssia voidakseni toimia sillä alalla työnohjaajana. Lääkärit eivät myöskään niinkään tuntuneet tarvitsevan työnohjausta kuin vertaistukea ja kokemusten vaihtoa. Osa heistä osallistui myös työpaikkansa järjestämään Balint-ryhmään, jossa käytiin potilastapausesimerkkejä yksityiskohtaisesti läpi.

Niinpä jatkoin (ja jatkan edelleen) mielihyvin omassa asiantuntijan roolissani kirjallisuusterapeuttina. Kokoan materiaalin ohjatun keskustelun pohjaksi; usein ryhmän toiveita kuulostellen (runoja, kaunokirjallisia tekstiotteita, kuvia ja musiikkia) sekä suunnittelen ja ohjaan kirjoitusharjoituksia valitsemistani tai ryhmän ehdottamista teemoista.

Toimintaedellytyksiä

Lääkärit ovat kirjallisuuserapian kohderyhmänä jokseenkin ihanteellinen: he ovat valveutuneita ja koulutettuja, lukevat paljon ­– myös kaunokirjallisuutta – ja ovat motivoituneita, usein kirjallisuuden ja kirjoittamisen harrastajia. He omaksuvat uutta tietoa nopeasti ja tekevät ahkerasti muistiinpanoja alustuksistani. He myös keskustelevat älykkäästi ja vilkkaasti, mikä ohjaajalle asettaakin suurimmat haasteet. Toisinaan tuntuu vaikealta hilllitä ja rajoittaa keskustelua, kun huomaan heidän suuren tarpeensa jakaa monesti hyvin raskaitakin kokemuksiaan kollegoittensa kanssa. Nykyisessä ryhmässäni on useita geriatreja ja myös saattohoidon spesialisteja; toisaalta kaksi koululääkäriä pitää huolen siitä, että myös nuorten monet ongelmat tulevat puiduiksi ryhmäkeskusteluissa. Silti he ovat tulleet ryhmään kirjoittamaan, ja juuri kirjoittamisen itsehoidollista tehtävää he nähdäkseni myös kaipaavat ja tarvitsevat.

Helsingin terveysasemien kurssille osallistuneen Annen palaute on samansuuntaista kuin artikkelini alussa siteeraamani Kaijan. Se kertoo hoitoalalla toimivien ihmisten ymmärrettävästä tarpeesta tulla itsekin kuulluksi ja hoidetuksi:

"Lääkärinä oli ihanaa keskittyä omiin ajatuksiin ja tunteisiin kun työssä joutuu aina vain olemaan empaattinen potilaille ja ajattelemaan asioita heidän kantiltaan eikä kukaan ole kiinnostunut siitä mitä lääkärin päässä pyörii." (Anne)

Palautteissa ilmaistiin myös tyytyväisyyttä siihen, että tunteita ja tunnelmia pääsi purkamaan, käsittelemään ja niistä keskustelemaan samaa työtä tekevien kanssa - siis kollegoiden, jotka ymmärtävät juuri tämän "työn aiheuttamia turhaumia ja tunnemyrskyjä".    

Kuluneena vuonna espoolaislääkärien ryhmäni on alkanut suosia iltatapaamisten sijasta viikonloppukursseja, joille he itse toivovat erilaisia kasvuryhmille tyypillisiä teemoja, kuten luonto, tunteet, unet. He tulevat kursseille aina yhtä innokkaina ja motivoituneina. Työelämään nämä kirjallisuusterapiakurssit liittyvät siis enää vain osallistujien ammatillisen taustan johdosta. Toisaalta nyt, kun kurssit eivät ole enää sidoksissa osallistujien työpaikkaan, on joku Helsingin lääkäreistäkin voitu kutsua mukaan. Viikonloppukursseja olemme pitäneet Duodecimin kurssikeskuksessa Savitaipaleella sekä Kartanokylpylä Kaisankodissa.  

Itse pidän valitettavana sitä, että kaupungin terveydenhuollossa työnantaja ei toistaiseksi ole pitänyt kirjallisuusterapiaa niin tärkeänä työssäjaksamisen edistäjänä tai työuupumuksen ennaltaehkäisijänä, että lääkäreille olisi järjestynyt mahdollisuus osallistua ryhmään työaikana. Kurssit on pääsääntöisesti pidetty työajan ulkopuolella, eli lääkärit ovat pitkän ja usein hyvin raskaan työpäivänsä jälkeen tulleet vielä vapaaehtoisesti kirjoittajaryhmään ­­– joskin usein siellä suuresti virkistyen:

"Ryhmän vuoropuhelu ja muiden tekstit suhteuttavat omia kokemuksiamme yhteisiin työn haasteisiin. Tulee tunne, että en ole yksin oman  keskeneräisyyteni kanssa. Kirjallisuusterapeuttinen prosessi on ajoin kuin      hyvä syvä uni, johon on sukeltanut ja pinnalle tullessa vielä hetki sitten hämmentävät tunteet ja hahmottomat pulmat tuntuvat selkeämmiltä." (Kaija)

Kurssin ajankohta työpäivän jälkeen vaikeutti varsinkin alkuvaiheessa ryhmään sitoutumista, mikä häiritsi joitakin osallistujia. Joskus keskittyminenkin oli väsymyksestä johtuen vaikeaa.

Ensimmäisten kurssien jälkeen rahoitus on siirretty täydennyskoulutusbudjetista aktivointirahastoon, jonka hanoja väännetään nyt kiinni kunnan tiukalla säästökuurilla. Toisaalta moni ryhmään osallistuja on muutenkin maksanut kurssinsa itse. Aktivointirahaan oikeutetut ovat voineet hakea kurssimaksuunsa tukea.   

Teemoja ja palautetta

Aloittaessani ensimmäisiä työhyvinvointikurssejani saman ammattikunnan henkilöstölle pyrin ottamaan esille ennen kaikkea työhön liittyviä teemoja. Kirjoitutin stressipäiväkirjoja ja kohtaamispäiväkirjoja; annoin tehtäväksi kuvailla omia tunnelmia hankalassa asiakastilanteessa ja sen jälkeen pyysin kirjoittamaan tuon vaikean asiakkaan (kuvitteellisen) näkökulman samaan tilanteeseen. Näistä harjoituksista pidettiin, mutta erityisesti aktiivisten espoolaislääkäreiden joukosta alun perin muodostuneen kirjoittavan kasvuryhmäni kanssa aiheet ovat vähitellen saaneet muotoutua ryhmän omien toiveiden mukaisesti.

Kun ensimmäisen vuoden jälkeen kyselin osallistujilta ehdotuksia tulevien istuntojen teemoiksi (esimerkiksi asiakastyö, työpaikan ihmissuhteet, omat voimavarat), osa toivoi työpaikan suhteiden käsittelyä, kun taas jotkut pitivät sitä arveluttavana. Terveydenhuollon eri ammattiryhmät ja myös esimiesten ja alaisten osallistuminen samaan kirjallisuusterapiaryhmään koettiin joissakin palautteissa ongelmalliseksi:

"Teemat riippuvat ryhmästä, jos aiheena potilastyö olisi tietenkin hyvä että kaikki ryhmäläiset tekevät potilastyötä. Työpaikan suhteet ovat tärkeä mutta arka aihe. Hyvä ettei niitä käsitelty tässä ryhmässä kun paikalla oli eri ammattiryhmien edustajia esim. yh, terveysjohtaja ym. Olisi pitänyt harkita sanansa tarkoin, ehkä olisin pitänyt suuni supussa. Jos ryhmässä olisi ollut vain suorittavan portaan lääkäreitä asiaa olisi kyllä voinut käsitellä."  

Toisaalta taas eräs toinen nykyisin hallinnollisissa tehtävissä toimiva lääkäri oli hyvin kiinnostunut päästessään "tutustumaan asiakastyötä tekevien lääkäreiden maailmaan ja tunnelmiin".

Harjoitusten painopiste onkin siirtynyt työelämästä kokonaisvaltaiseen ja henkilökohtaiseen kasvuun ja eheytymiseen – eli nimenomaan kirjallisuusterapiaryhmille tyypillisiin teemoihin. Liikuntaa ja retkeilyä harrastavat lääkärit ovat halunneet kirjoittaa myös luontoelämyksistä ja kehollisista kokemuksistaan, unistaan ja lapsuudenmuistoistaan. Tärkeintä tuntuu lääkäreille, kuten muillekin kasvuryhmiin osallistujille, olevan kirjoittamisen ilo, lukukokemusten jakaminen ja yhteiset keskustelut. 

Kaija kiteyttää kauniisti itsehoidollisen kirjoittamisen ytimen:

"Kiinalainen viisaus toteaa, että ruukku tihkuu sitä, mitä siinä on sisällä. Spontaanit lyhyet kirjoittamisen tuokiot istuntojen aikana tihkuttavat itse kustakin juuri sitä mitä ruukussa on sillä hetkellä pinnalla. Kirjoittaminen on prosessi tai hetkellinen tapahtuma, joka avaa meissä ovia, joilta olemme eksyneet tai joita olemme yrittäneet avata vetämällä, kun ne yllättäen aukeavatkin työntämällä Kirjoittaessa syntyy armollisia ja ihastuttavia oivalluksen hetkiä. Silloin kokee olevansa kosketuksissa oman ainutkertaisuutensa kanssa."

Kirjallisuutta

Baker, Ellen K. (2005) Työvälineenä oma persoona. Suom. R. Bergroth. Helsinki: Edita.

Lehtovuori, Eeva (2008) Kirjoittamisesta elämänvoimaa - kirjallisuus­terapeuttiset menetelmät työssäjaksamisen tukena. Työterveyslääkäri 3/2008, 60–62.

Mazzarella, Merete (2005) Hyvä kosketus. Ihmisen kehosta, terveydestä, hoitamisesta ja kirjallisuudesta. Suom. R. Viitanen. Helsinki: Tammi.

Pulkkinen, Riikka (2006) Raja. Helsinki: Gummerus.

Torppa, Martina & Lehtovuori, Eeva (2007) Luovuus käytttöön! Luovaa kirjoittamista täydennyskoulutuksena Helsingin terveysasemilla. Suomen Lääkärilehti 32/2007, 2795–2797.

Torppa, Martina (2009) Lääketiede, kaunokirjallisuus ja lääkärit. Teoksessa Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Helsinki: Duodecim, 163–173.

Eeva Lehtovuori on FT, kirjallisuudentutkija ja aikuisopettaja, kirjallisuusterapeutti, Palmenian Kirjallisuusterapian perusteet-kurssin johtaja. Oma yritys Sanat&Sinä tarjoaa muun muassa kirjallisuusterapiakoulutuspalveluja ja kurssitoimintaa.