|
|
SelfStory-menetelmä, työväline eheän tarinan rakentamiseen tunnevaurioituneiden lasten ja nuorten kanssa
(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 22.4.2010)
Jussi Sutinen
SelfStory-elämäntarinamenetelmä on kirjallisuusterapiaan sekä narratiiviseen näkökulmaan perustuva työväline niille työntekijöille, jotka työskentelevät huostaan otettujen tai avohuollossa olevien lasten ja nuorten kanssa. Taidelähtöisen hoitomallin tavoitteena on lisätä keinoja sijoitettujen ja tunnevaurioituneiden lasten sekä nuorten terapeuttiseen hoitoon. SelfStory-elämäntarinamenetelmä on hoitomalli lastenkotien ohjaajille, psykologeille, psykiatreille, psykiatrisille sairaanhoitajille, toimintaterapeuteille, terapeuteille ja terapeuttista työtä tekeville ohjaajille, jotka työskentelevät lastensuojelun piirissä tai tapaavat lapsia tai nuoria säännöllisesti esimerkiksi omahoitajatunneilla tai muilla säännöllisillä tapaamisilla.
Lastensuojelun piirissä on yhä enemmän lapsia ja nuoria. Psykiatriset osastot ovat täynnä yhä nuorempia asiakkaita, ja lastensuojeluyksiköissä riittää sijoituksia. Sijaishuollon lisäksi avohuollossa on paljon asiakkaita, jotka tarvitsevat tukea ja keinoja elämänsä hallintaan ja turvalliseen kehitykseen. Sairaanhoitajat, terapeutit ja ohjaajat tapaavat yhä enemmän nuoria ja tarvitsevat käyttökelpoisia menetelmiä yhä vaikeasti vaurioituneempien lasten sekä nuorten hoidossa ja kuntoutuksessa. Lastensuojeluyksiköissä on viime vuosina kehitetty myös paljon erilaisia taidelähtöisiä menetelmiä ja muita työvälineitä ohjaajien käyttöön haastavien lasten ja nuorten kanssa työskentelyyn.
Tarinat ja kirjoittaminen ovat tärkeä osa lasten ja varsinkin nuorten elämää. Nuoruuden kriisissä nuori tarttuu yleensä kynään. Lastenkodeissa kirjoitetaan paljon päiväkirjoja, runoja ja elämäntarinoita. SelfStory-menetelmän kehittäminen on alkanut tästä havainnosta ja tarpeesta. Lastensuojeluyksiköissä asuvat nuoret ovat alkaneet jossain vaiheessa sijoitustaan kirjoittaa ja ovat luonnollisesti kiinnostuneet omasta elämästään ja elämäntarinastaan. Sijoitetun lapsen tai nuoren repaleinen menneisyys ja ongelmat kasvun alkuvaiheessa ovat jättäneet lapselle muistiaukkoja hänen elämänhistoriassaan. Perherakenteen epäselvyys ja suhde vanhempiin sekä isovanhempiin ovat myös usein ongelmallisia.
Melkein jokainen nuori kiinnostuu jossain vaiheessa elämäntarinastaan ja menneisyydestään, ja useat heistä ovatkin pyytäneet apua elämäntarinan kirjoittamisessa. Elämäntarinan hoitava työstäminen ja rakentaminen vaativat kuitenkin aikaa, ja menetelmän toteuttamiseen on helpoin lähteä omahoitajana. Pelkkä kirjoittaminen ei riitä, vaan SelfStoryssä on kyse harjoitteiden ja vuorovaikutuksen prosessista, jossa elämäntarinaa peilataan tietoisesti voimaannuttavaan suuntaan.
Tunnevaurioitunut lapsi on usein vailla tarinaa. SelfStory-menetelmässä on tärkeää elämäntarinan työstämisen ensimmäisessä vaiheessa tarinan luominen tyhjyyden, suojausten ja muistiaukkojen tilalle. Tunnevaurioituneet lapset ja nuoret elävät usein ympäristössä, jossa suvusta ja perheestä kerrotut tarinat ovat negatiivisia. Myös lapsen ydinkokemukset itsestä saattavat olla negatiiviset, joiden varaan lapsi on rakentanut koko sisäisen tarinansa tai käsityksen itsestään. Rikkinäiset, juurettomat ja kaoottiset tarinat tarvitsevat tuekseen työskentelyä oman tarinan kanssa. Menetelmän avulla lasten ja nuorten kanssa työstetyt tarinat ovat olleet merkittäviä nuoren muodostaessa identiteettiään ja mallejaan tulevaisuudesta. Tarinan rakentaminen vaatii aikaa ja monipuolista vuorovaikutusta, joka tukee tarinan rakentumista tavoitteelliseen suuntaan.
Elämäntarinaa kirjoittaessa K ei pystynyt löytämään omaa menneisyyttään tai tarinaansa. Menneisyyden kokemukset olivat muodostuneet hajanaisiksi ja pirstaleisiksi kuviksi, joita ei tavoittanut. K kuvasi tilannetta sillä, että hän näkee valkoista ja pelkkää puhdasta, josta ei muodostu mitään kuvia tai tarinaa. Työskentelyn alkuvaiheessa K:lla oli menneisyyteen liittyvä muistiaines vahvasti pois suljettuna tietoisuudesta. Pyysin K:ta piirtämään vasemmalla kädellä lapsuudesta kolme kuvaa, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen. K pystyi piirtämään, vaikka kritisoikin vasemman käden piirtämistä. Kuvista muodostettujen kysymysten perusteella K alkoi kirjoittaa tarinaa lapsuudestaan. Kirjoittaminen sujui hyvin, ja K tavoitti muistojaan, kokemuksiaan ja tarinaansa ilman ahdistusta.
Menetelmän taustaa
SelfStory-elämäntarinamenetelmä on syntynyt arjen tarpeesta ja kokemuksesta, jossa lasten ja nuorten kanssa on erilaisissa ryhmissä, yksilötapaamisissa ja omahoitajatunneilla työstetty lapsen elämäntarinaa lapsen tarpeesta lähtien. Menetelmän taustalla vaikuttaa narratiivisen ajattelun ja narratiivisen terapian käsitys elämän koostumisesta ja rakentumisesta erilaisista tarinoista sekä niiden käyttämisestä oman eheän tarinan rakentamisessa.
Narratiivinen terapia hahmottaa elämän koostuvan kerrotuista tarinoista. Rikkaat kuvaukset, tilanteet ja tapahtumat muodostavat hallitsevia tarinoita, joita ihminen kertoo osana omaa elämäänsä. Tarinat voivat kertoa selviytymisestä tai yhtä lailla epäonnistumisista. Hallitsevat tarinat koostuvat niistä näkökulmista, joita kulttuurimme, me itse tai muut ihmiset vuorovaikutuksessa antavat meille. Uudet kokemukset, elämän dynaaminen kehitys ja vuorovaikutus synnyttävät uusia tarinoita vanhojen rinnalle, jolloin vanhat tarinat rikastuvat tai niitä joudutaan tarkastamaan. (Morgan 2008.)
Elämän narratiivisen rakentumisen lisäksi menetelmässä hyödynnetään suomalaisen tutkijan Vilma Hännisen käsitteitä sisäinen tarina ja sosiaalinen tarinavaranto. Hänninen käyttää käsitettä sisäinen tarina viittamaan mielen sisäiseen prosessiin, jossa ihminen tulkitsee omaa elämäänsä tarinallisten merkitysten kautta. Sisäinen tarina osin ilmaistuu ja muodostuu kerronnassa ja toiminnassa. Toinen keskeinen käsite Hännisen muodostamassa teoriassa on sosiaalisen tarinavarannon käsite. Käsite viittaa siihen kulttuuristen kertomusten joukkoon, joka yksilölle tarjoutuu. Sosiaalinen tarinavaranto sisältää kaikki ne tarinat, joita ihmiset kohtaavat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. (Hänninen 2003.)
Sosiaaliseen tarinavarantoon tuotetaan jatkuvasti uusia tarinoita, jotka erilaisten suodattumisprosessien kautta asettuvat eri ihmisryhmien käytettäväksi. Sosiaalisesta tarinavarannosta omaksutaan tarinoita koko elämänhistorian ajan ja jotkut tarinat jäävät osaksi henkilökohtaista tarinavarantoa. Sisäisessä tarinassa on kyse prosessista, jossa yksilö tulkitsee elämänsä tapahtumia sosiaalisesta tarinavarannosta omaksumiensa tarinallisten mallien avulla. (Hänninen 2003.)
Kolmas keskeinen menetelmän teoreettinen näkökulma on kirjallisuusterapia. Kirjallisuusterapian ja kirjallisuusterapeuttisten harjoitteiden kautta pystytään vuorovaikutuksessa lapsen tai nuoren kanssa rakentamaan ehjää ja voimaannuttavaa elämäntarinaa osana lapsen historiaa ja kokemuksia. Menetelmässä pyritään narratiivisen hahmottamisen ja jäsennettyjen harjoitteiden kautta toteuttamaan kirjallisuusterapeuttista prosessia asiakassuhteessa.
Vuorovaikutuksellisen kirjallisuusterapian prosessi koostuu Arleen McCarthy-Hynesin ja Mary Hynes-Berryn (1986) esittämästä neljästä vaiheesta. Nämä vaiheet ovat tunnistaminen, tarkastelu, vastakkain asettaminen ja omaan elämään soveltaminen.
Elämäntarinaa kirjoitettaessa tämä prosessi toteutuu seuraavalla tavalla. Kirjoittamisen tai lukemisen vaiheessa lapsi tunnistaa tekstistä tai kirjoitetusta jotain tuttua, jonka jälkeen hän tarkastelee sitä erilaisista näkökulmista. Yksi näkökulma on asettaa rinnakkain kirjoittamisen avulla esille tulleet muistot ja tunteet jo olemassa olevien muistojen kanssa. Uusia näkökulmia tuodaan työskentelyyn myös keskustelemalla tai muilla harjoitteilla, jossa elämäntarinan materiaalia työstetään. Tarkastelun jälkeen lapsi asettuu vastakkain oman vanhan mielipiteensä uuden tiedon tai näkökulman kanssa, jonka hän saa ohjaajalta tai harjoitteesta. Viimeisessä vaiheessa lapsi soveltaa ryhmäkertojen välillä oppimaansa omaan elämään, jolloin tarinat rikastuvat ja uuden näkökulman varassa toimiva lapsi saa ympäristöstään uusia vahvistavia ja identiteettiä rakentavia kokemuksia.
Tätä voidaan myös tarkastella narratiivisesta näkökulmasta. Toimiessaan uuden tiedon varassa ja uudella tavalla, lapsi muokkaa vallitsevaa tarinaansa ja identiteettiänsä. Prosessin toteuttaminen mahdollistaa traumaattisten kokemusten käsittelyn sekä kehityksen tukemisen luovuuteen perustuvassa vuorovaikutuksessa. SelfStory-mentelmässä ei ole siten kyse pelkän elämäntarinan kirjoittamisesta, vaan hoitavasta menetelmästä, jossa vuorovaikutuksen ja elämäntarinaan liittyvien harjoitteiden keinoin rakennetaan lapselle tai nuorelle yhdessä hänen kanssaan voimauttavaa elämäntarinaa, joka tukee selviytymisessä ja rakentaa positiivista identiteettiä.
Työskentelyn eteneminen ja keskeiset periaatteet
SelfStory-menetelmässä on tavoitteena lapsen voimaantuminen passiivisesta uhrista aktiiviseksi oman tarinan kertojaksi ja omistajaksi. Ehjä ja kokonainen kuva elämästä lisää elämänhallintaa ja antaa mahdollisuuden rakentaa tulevaa. SelfStory on kertomus itsestä, jossa negatiivista kokemusta itsestä – huolimatta siitä, mistä se on omaksuttu – ei kerrota enää passiivisena. Kertoja antaa arvon itselleen tarinan kautta.
Ensimmäisenä self-story-käsitettä on käyttänyt Arthur. W. Frank (1997) kirjassaan Wounded storyteller. Teoksessaan hän on hahmotellut sairastuneen ihmisen kertomaa tarinaa, jolloin haavoittunut tarinankertoja muuttuu passiivisesta uhrista aktiiviseksi subjektiksi. Ensimmäinen Frankin kertomustyyppi on arvonpalautuskertomus, jossa juonena on arvonpalautus. Self-story merkitsee arvonpalautusta minäkertomuksena. (Frank 1997.) SelfStory-menetelmässä työskentelyn avulla muotoutunut elämäntarina on arvonpalautus, jossa passiivinen tarinoiden negatiiviseen kehään jäänyt asiakas voimantuu aktiiviseksi subjektiksi ja omaan tarinansa kertojaksi ja arvonpalauttajaksi.
Tarinan rakentaminen koostuu työntekijän ja lapsen tai nuoren välisestä prosessista, jossa aluksi luodaan ensimmäinen tarina muistiaukkojen, suojausten ja tarinattomuuden tilalle. Työskentely tapahtuu säännöllisten tapaamisten kautta, joissa hyödynnetään menetelmän teoriaa ja elämäntarinaa rakentavia kirjallisuusterapeuttisia harjoitteita ensimmäisen tarinan löytämisessä. SelfStory-mentelmässä ei pyritä löytämän ongelmatarinaa ja sille vaihtoehtoa, vaan mahdollisimman realistinen tarina, jota voidaan rikastaa vaihtoehtoisilla tarinallisilla näkökulmilla. Tätä kautta lapsella tai nuorella on mahdollisuus kertoa tarinaansa rikkaampana eikä esimerkiksi masennuksen tai negatiivisen minäkuvan prisman kautta.
Prosessin edetessä ensimmäistä tarinaa rikastetaan harjoitteiden ja vuorovaikutuksen avulla. Näin lapsi saa vastakkainasettelun kautta tarinaan näkökulmia, joiden avulla hän voi rakentaa tarinaansa ja sitä kautta identiteettiänsä uusien näkökulmien varaan. Harjoitteet on nimetty tarinaa rakentaviksi, tarinaa jäsentäviksi, vaihtoehtoisia tarinallisia näkökulmia tuoviksi, juonta rakentaviksi sekä tarinaa rikastaviksi harjoitteiksi. Tapaamisten välillä uusia näkökulmia on tarkoitus soveltaa omaan elämään. Työskentelyvälineenä käytetään myös menetelmää varten luotuja SelfStory-elämäntarinakortteja, joissa on kuvattuna erilaisia perhetilanteita ja tunnesanoja.
Prosessin kolmannessa vaiheessa tutkitaan muodostunutta tarinaa tämän hetken kautta, jolloin tarina alkaa rakentaa identiteettiä tässä ja nyt vuorovaikutuksessa ympäristön ja ohjaajan kautta. Kolmannessa vaiheessa tarina pyritään myös yhdistämään osaksi ympäristöä sekä sosiaalista ja kulttuurista tarinavarantoa, jolloin oma elämäntarina alkaa muodostua voimaannuttavaksi. Kertoja alkaa omistaa tarinaansa ja kertomaan sitä omana tarinanaan. Prosessin myötä syntynyt SelfStory on voimauttava kertomus itsestä. Positiivinen sävy on kertomuksessa tärkeä. Tarina rakentuu siten osana yksilön, kulttuurin ja yhteisön tarinaa rakentaen lapsen tai nuoren identiteettiä. Kolmannessa vaiheessa harjoitteiden fokuksena on identiteetin rakentaminen ja tarinan liittäminen osaksi kulttuuria.
K kirjoitti tapaamisessa omasta suhteestaan itsenäisyyteen ja aikuisuuteen. Hän kamppaili sijoituksen päättymisen kanssa ja oli huolissaan itsenäistymisestään ja pärjäämisestään. Taustalla oli pelko tärkeiden ihmissuhteiden päättymisestä ja käsitys omasta tarvitsevaisuudesta. Tilanne oli K:lle uusi, ja tunteet ja ajatukset olivat outoja. Mitä itsenäisyys on ja mitä siinä vaaditaan? K:n historia tarinoiden valossa oli hauras. Hänellä ei ollut selkeää käsitystä itsestään tai elämäntarinastaan. Myös monessa vuorovaikutustilanteessa ja kriisitilanteessa tarvittavat mallit selviytymisestä puuttuivat. Vanhemmilta tulleet mallit itsenäisyydestä olivat hauraat. Työskentelyn edetessä K:n kanssa luettiin yhdessä nuortenkirjaa, jossa karkaileva nuori kokeili vapauttaan ja pohti itsenäisyyttään. Kirjan avulla K pystyi yhdistämään oman tarinansa itsenäisyydestä osaksi sosiaalista ja kulttuurista tarinavarantoa, jolloin tarina muodosti ymmärrettävän kokonaisuuden ja oli osa yleistä ongelmaa, jonka kanssa kaikki nuoret kamppailivat. Oman tarinan yhdistäminen osaksi sosiaalista tarinavarantoa ja tarinan jakaminen sen kanssa lievittivät K:n ahdistusta oman itsenäistymispyrkimystensä kanssa.
SelfStory-menetelmässä keskeisinä periaatteina on juuri tarinan näkeminen dynaamisena kokonaisuutena, joka muodostuu oman menneisyyden kokemusten hyväksymisestä osana omaa tarinaa. Jokaisella on oma tarinansa, ja tarinat rakentuvat elämän tapahtumista ja kokemuksista. Vaikka negatiiviset kokemukset ja menneisyys nähdään osana tarinaa, on menetelmä kuitenkin optimistinen. Jokainen hetki tai kokemus voi olla mahdollisuus rakentaa tarinaa uuteen suuntaan. Menneisyys määrittää, mutta ei määrää nykyhetkeä. Nykyhetki ja kokonaisena rakennetun elämäntarinan avulla muodostunut identiteetti taas on vuorovaikutuksessa tulevaisuuden kanssa muodostaen haaveita ja malleja selviytymisestä.
Menetelmän periaatteet eivät ole pelkästään teorialähtöisiä, vaan perustuvat kokemukseen asiakastyössä Tarinalla on vahva yhteys lapsen emootioihin ja identiteettiin. Tarinaa pyritään rakentamaan vuorovaikutuksessa siten, että tarinan sävy on optimistinen. Tarinaa pyritään hahmottamaan juonellisena kokonaisuutena, jonka tavoitteena on voimaannuttaa kertojaansa. Tarina rakentuu harjoitteiden, mutta ennen kaikkea vuorovaikutuksen kautta. Tärkeää on ohjaajan asenne sekä tapa käyttää kieltä. Poeettiinen ja metaforisen kielen syntyminen ohjauksessa on tärkeää kun pyritään kuvaamaan tunteita ja ajatuksia. Luovuus toimii silloin hoitavana tekijänä. Tarina on aina lapsen ja hän toimii tarinan omistajana ja kertojana. Idealisoinnit tai vääristynyt kertoma ovat osa tarinaa ja kertojansa tasapainon edellytys. Uteliaisuus, kiinnostus ja luottamus mahdollistavat kuitenkin realistisen tarinan kerronnan, joka vaihtoehtoisilla tarinallisilla näkökulmilla rikastuessaan muodostaa kertojalleen mielekkään kokonaisuuden ja tarinan itsestä, SelfStoryn.
Menetelmän koulutus
SelfStory-menetelmä on narratiiviseen tausta-ajatteluun perustuva kirjallisuusterapeuttinen menetelmä, joka ei pyri olemaan terapiaa, vaan luovuuteen ja oman elämäntarinan hahmottamiseen perustuva voimauttava menetelmä, jolla voidaan hoitaa tunnevaurioituneita lapsia ja nuoria sekä tarjota heille mahdollisuus rakentaa ja reflektoida omaa elämää sekä tukea selviytymistä. Se on hoitomalli myös kirjallisuusterapeuteille, jotka ohjaavat ryhmiä tai tekevät yksilötyötä sellaisten lasten ja nuorten parissa, joilla on vaikea suhde menneisyyteensä. Menetelmä sopii myös lasten vanhemmille.
Menetelmän ja prosessien avaaminen mahdollistaa menetelmän käyttämisen, kouluttamisen ja leviämisen työntekijöiden välineeksi ilman, että heidän täytyy käydä pitkää narratiivista- tai kirjallisuusterapiakoulutusta. Menetelmän voi ottaa käyttöön sosiaali- ja terveysalalle kouluttautunut ja työkokemusta omaava työntekijä SelfStory-menetelmän koulutuksen jälkeen. Työskentelyn keskeinen periaate tarinan omistajuudesta ja rakentumisesta pitää sisällään sen, että ohjaajan ei tarvitse asettua terapeutiksi, vaan työskentelyssä riittää uteliaisuuden ja narratiivisen tausta-ajattelun ymmärtämisen lisäksi kirjallisuusterapeuttisten harjoitteiden käyttö. Vuorovaikutuksellinen rakentuminen ei ole terapiaa vaan hoitosuhteeseen liittyvää yhteistä kasvua ja prosessointia kirjoittamisen avulla.
Menetelmän koulutus tapahtuu teoriapäivien ja oman elämäntarinan työstämisen keinoin. Koulutukseen osallistuvalla tulee olla mahdollisuus toteuttaa menetelmää yhden tai kahden lapsen tai nuoren kanssa koulutuksen keston ajan. Työskentely omahoitajasuhteessa ja omahoitajatunneilla olisi suositeltavaa, sillä menetelmä on tarkoitettu erityisesti lastensuojeluyksikön ohjaajan välineeksi omahoitajatyöskentelyssä. Teoriapäivien lisäksi koulutusryhmä toimii kirjallisuusterapiaryhmänä, jossa työstetään omaa elämäntarinaa ja käytetään harjoitteita, joita ohjaaja käyttää osana omahoitajatyötään koulutuspäivien välissä.
Työskentely koostuu kerran kuukaudessa pidettävistä kolme tuntia kestävistä istunnoista, joissa ensin puretaan asiakkaan kanssa tehty harjoite ja sitten käydään läpi seuraavan istunnon harjoite, jota SelfStory-menetelmän ohjaaja käyttää lapsen tai nuoren kanssa. Istuntojen ja teorian lisäksi toteutetaan kirjallinen työ koskien omaa elämäntarinaa sekä koostetaan asiakkaan elämäntarina ja puretaan se osana työskentelyä. Koulutus antaa valmiudet lapsen ja nuoren elämäntarinan rakentamiseen yhdessä lapsen ja nuoren kanssa hoitoprosessissa, teoriatietoa elämäntarinan kirjoittamisesta, kirjallisuusterapiasta, lastensuojelusta sekä lapsen häiriintyneestä kehityksestä. Lisäksi koulutuksen aikana opitaan käyttämään elämäntarinan rakentamiseen liittyviä kirjallisuusterapeuttisia harjoitteita.
Koulutus pitää sisällään koulutusmateriaalin eli menetelmään liittyvän teorian ja harjoitteet sekä elämäntarinakortit, jotka ovat keskeinen osa SelfStory työskentelyä. Koulutus oikeuttaa SelfStory-menetelmän käyttämiseen ja SelfStory-menetelmän ohjaajan nimikkeeseen. Tällä hetkellä on menossa koulutus lastensuojeluyksiköiden omahoitajille. Menetelmän käyttöä tutkitaan myös opinnäytetyön avulla. Syksyllä alkavat uudet kaikille avoimet koulutusryhmät.
Jokainen hetki on uuden tarinan mahdollisuus
Menetelmä ei pyri muodostamaan kokonaisvaltaista näkemystä narratiiviseen ajatteluun tai kulkemaan narratiivisen terapian tai kirjallisuusterapian rinnalla. Menetelmän tavoitteena on toimia työvälineenä ohjaajille, psykologeille, sairaanhoitajille ja terapeuteille, jotka kaipaavat konkreettista ja jäsenneltyä menetelmää asiakkaidensa elämäntarinoiden kanssa työskennellessä. Sen perustana ovat myös vahvasti käytännön työssä syntyneet kokemukset ja käytetyt harjoitteet.
Menetelmän vaikuttavuutta on vaikea tutkia, ja toivon menetelmän kehittyvän puutteineen vielä tulevaisuudessa. Tiedän kuitenkin että työntekijät, jotka työskentelevät tunnevaurioituneiden lasten sekä nuorten kanssa, kaipaavat tällaista systemaattista, mutta joustavaa työvälinettä arjen työssä. Menetelmät kehittyvät käytössä. Tarinallinen hahmottaminen ei sovi välttämättä kaikille, eikä pitkissäkään prosesseissa välttämättä näy tulosta. Näissä tilanteissa on tärkeä etsiä uusia keinoja ja tapoja työskennellä näiden lasten sekä nuorten kanssa. Tämä tilanne on innoittanut myös minut tämän menetelmän kehittämiseen. Menetelmän vaikuttavuuden tutkiminen jää omien kokemusteni ja SelfStory-menetelmää käyttävien työntekijöiden varaan. Tosiasia silti on, että hyvät käytännöt ja menetelmät ovat tulleet jäädäkseen, huolimatta meidän kyvystämme tieteellisesti tutkia niiden vaikuttavuutta.
Työskentely lasten ja nuorten elämäntarinan parissa ei aina ole helppoa, ja hoidollisuuteen saattaa liittyvä vastustusta. Luovuuden kehittyminen, mielikuvien rikastuminen, kognitiivinen kehitys, reflektiivisyyden lisääntyminen ja verbaalisen ilmaisun kehittyminen ovat kuitenkin todennäköisiä tuloksia, silläkin asteella, jossa prosessointi tai vuorovaikutuksessa kasvaminen eivät ole lapsen tai nuoren suojautumisen tai ongelmien takia mahdollista. Parhaimmillaan prosessissa syntyy kuitenkin jotain uutta ja voimaannuttavaa. Tärkeää on menetelmän turvallinen käyttö. Työskentelyssä edetään lapsen ehdoilla. Jokainen tarina on hänen omansa ja lapsi päättää sen kertomisesta. Menneisyys ja traumaattiset kokemukset eivät ole taakka, vaan mahdollisuus selviytymiskertomuksen muodostumiseen. Jokainen hetki ja tapahtuma voi olla mahdollisuus uudenlaisen tarinan kertomiselle.
Jussi Sutinen on Mynämäellä asuva kirjallisuusterapiaohjaaja, SelfStory-menetelmän kouluttaja ja kirjailija. Hän työskentelee kirjallisuusterapeuttina sekä kasvatus- ja kehitysjohtajana lastensuojelutyrityksessä Varsinais-Suomessa.
Lähteet
Cooper, Scott (2006) Narratiivinen työtapa asiakastyössä. Luento, Turun ammattikorkeakoulu 26.4.2006.
Frank, A. W. (1997) The wounded storyteller. Body, illness and ethnics. Chicago: TeheUniversity of Chicago Press.
Hynes, A. M. & Hynes-Berry, M. (1986) Biblio/Poetry Therapy. The Interactive Process: A Handbook. St.Cloud: North Star Press of St. Cloud.
Hänninen, V. (2003) Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy Juvenes Print.
Linnainmaa, T. (2009) Kirjallisuusterapian ja ilmaisevan kirjoituksen vaikuttavuus. Teoksessa Ihanus, J. (toim.) Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Helsinki: Duodecim Oy, 294–319.
Linquist, A. (2009) Kirjoittaminen itsehoitona ja psykoterapeuttisena menetelmänä. Teoksessa Ihanus, J. (toim.) Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Helsinki: Duodecim Oy, 70–96.
Mertanen, H. (2009) Poeettinen ja metaforinen kieli terapiatyössä. Teoksessa Ihanus, J. (toim.) Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Helsinki: Duodecim Oy, 233–253.
Morgan, A. (1986) Johdatus narratiiviseen terapiaan. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.
Sutinen, J. (2006) Narratiiviset menetelmät opetuksen ja ohjauksen tukena valmentavalla luokalla. Opinnäytetyö. Turun ammattikorkeakoulu.
Sutinen, J. (2010) SelfStory-elämäntarinamenetelmä. Teoria ja käytäntö. Turku: CTM Oy julkaisutoiminta.
|
