Kirjallisuusterapia

Elsa ja Narkissos oivalluksen lähteellä

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 22.4.2010)

Katinka Tuisku: Elsa ja Narkissos. Kärkölä: Pieni Karhu, 2009.

Pirjo Arvola ja Silja Mäki

Elsa ja Narkissos on psykiatrian erikoislääkäri ja kuvataideterapeutti Katinka Tuiskun toinen satukirja. Aiemmin on julkaistu kirja Kuun ja auringon lapset. Myös kuvitus on hänen.

Tarina tuo vanhan Narkissos-myytin taidokkaasti tähän päivään ja muuntaa sen lapsen kehityskertomukseksi. Elsa-tyttö on harjoitellut ahkerasti juoksua ja uskoo voittavansa kilpailun. Hän ei kuitenkaan saa mitalia ja juoksee pettyneenä metsään. Lammella hän kohtaa narsissin, jonka poimii mukaansa kotiin.

Siirrytään sadun maailmaan, jossa narsissi herää eloon – valittaakseen rumasta maljakosta ja komennellakseen Elsaa. Narsissi kertoo olevansa prinssi Narkissos, joka vanhempien kiellosta huolimatta karkasi linnasta ja kohtasi pahan maailman, jonka olemassa olosta hänellä ei ollut aiemmin aavistustakaan. Tästä tulee mieleen prinssi Siddhartha Gautaman kokemus, joka johti hänet itsetutkiskelun tielle ja lopulta Buddhaksi. Nymfit ihailivat Narkissosta, mutta tämä kyllästyi heihin pian. Puron partaalla Narkissos, kuten myyttiin kuuluu, ihastui peilikuvaansa ja muuttui narsissiksi. Kansansatujen jäljillä ollaan kohdassa, jossa Elsa-tytön kyyneleet ja myötätunto murtavat taian ja muuttavat kukan taas prinssiksi.

Tarinan jatkuessa on tytön vuoro kertoa juoksukilpailutarinansa pojalle. Narkissoksen avulla hän muistaakin siitä toisenlaisia sävyjä kuin aikaisemmin: sen, kuinka toiset lapset olivat kannustaneet häntä, kun hän kaatumisen jälkeen taas pääsi jaloilleen, ja kuinka hän pääsi maaliin saakka vihlovasta polvesta huolimatta. Lapset pohtivat keskenään kateellisuutta ja sitä, pitääkö olla aina paras. He ymmärtävät, että itsensä voittaminen on tärkeintä. Elsan avulla Narkissos oivaltaa myös ystävyyden merkityksen. Lapset käyvät läpi monenlaisia tunteita.

Narkissos-myytti käsittelee narsismin teemaa ja niin tekee myös Tuiskun tarina. Ikiaikainen myytti on ajan hermolla kuvaamassa kilpailuyhteiskunnan minä-minä-maailmassa paineiden alla kamppailevaa lasta, maailmassa, jossa ei aina löydy tilaa toista huomioivalle ja välittävälle vuorovaikutukselle. Erityisesti se kolahtaa näin Olympia-vuoden aikana, jolloin mietitään kilpailusuorituksia ja etsitään syyllisiä häviöön – ja kun mikään muu ei tunnu olevan tarpeeksi kuin kultana kimaltava mitali, kuten Elsakin kirjan alussa ajattelee. Toisaalta Elsa voi vielä vapaasti juosta metsään elämää pohtimaan toisin kuin monet tämän päivän lapset, joiden elinpiiri on rajoittunut kodin, koulun ja harrastuspaikkojen kolmioon, koska vanhemmat pelkäävät, että heille sattuu jotain ikävää. Tämä kuitenkin kaventaa psyykkisten, sosiaalisten ja motoristen taitojen kehittymistä, kuten on viime aikoina ollut myös mediassa esillä. Satujen ja tarinoiden tarjoama mielikuvamaailma antaa lapselle rajattoman henkisen liikkumatilan.

Elsa ja Narkissos sopii mainiosti niin kotona vanhempien kanssa luettavaksi kuin vaikkapa kouluun ennen urheilupäivää käsiteltäväksi, jotta pettymykset osattaisiin paremmin kohdata. Kiehtovia kuvia lapsi saattaa tutkia yhä uudelleen myös itsekseen. Myös kirjallisuusterapeuttisiin ryhmiin se soveltuu hyvin. Toisaalta teksti on melko vaativaa takautumineen, mikä saattaa aiheuttaa ymmärtämisen ongelmia pienille lapsille ja lapsille, joilla on esimerkiksi kielellisiä vaikeuksia. Mutta kuten hyvissä tarinoissa kuuluukin, lapsi noukkii ja omaksuu sen osion tarinasta, mihin hän on kehityksessään valmis.

Tuiskun akvarellein toteutettu kuvitus on upean värikylläinen ja täyteläinen. Syntyy vaikutelma siitä, että katselija itse uppoaisi kuvan maailmaan. Kuvituksessa on jälleen, kuten edellisessäkin satukirjassa, runsaasti violetin sävyjä, joiden Tuisku on kertonut saaneen vaikutteita klassisesta intialaisesta taiteesta. Tehokas keltaisen narsissin ja violetin taustan vastavärikontrasti ikään kuin terävöittää katselijan ajatusta. Kuvitus vaikuttaa muuttuvan udunomaisemmaksi sen mukaan, ollaanko tarinassa menossa arjessa vai sadun maailmassa. Lapset ehkä havaitsevat tällaiset erot intuitiivisesti vielä herkemmin kuin aikuiset, joilta sadun ja toden maailmojen välillä kulkeminen ei suju enää yhtä luontaisesti.

Tässä kirjassa kirjallisuusterapeuttinen ja kuvataideterapeuttinen ote yhdistyvät oivalla tavalla. Vanhoja myyttejä soisi tuotavan tällä tavoin enemmänkin lapsille ymmärrettävään muotoon, käyttökelpoisiksi työkaluiksi niin arjen asioiden kuin ihmisenä olemisen perusasioiden käsittelyyn. Katinka Tuisku on tässäkin kirjassaan onnistunut synnyttämään mielikuvia herättävän herkän kauniin maailman lapsen ja vanhemman mieltä virkistäväksi ja hoitavaksi.