|
”Sama vanha kelju leppoisuus”(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 19.6.2007) Kuinka monesti olenkaan istunut tässä huoneessa, tutulla tuolilla, tuttujen tavaroiden keskellä ja tuijottanut tietokoneen näytöltä tarinaa, jossa elämä etenee käänteineen kirjoittajansa haluamassa järjestyksessä ja joka tuntuu tutulta, aivan kuin se olisi omani.Istun täyteen ahdettujen hyllyjen linnoituksessa. Lorca litistyy Majakovskin ja Nerudan väliin, ja Bach huokailee Wimmen ja Tom Waitsin alla. Pöydällä ajelehtii hyllyihin jonottavia kirjoja, mappiin haikailevia papereita, postiin lähteviä ja sieltä saapuneita kirjeitä, kirjoittamaan pyrkiviä kyniä ja laatikossaan rapisevia tulitikkuja, jotka haluaisivat sytyttää tähtihäkissään odottavan kynttilän. Mutta sen valo valjuuntuisi iltapäivän auringossa, joka pilvien karatessa ruuduttaa huonetta ikkunan säätämällä rutiinilla ja luo esineille tutun ja turvallisen varjomaailman, jonka kanssa ne seurustelevat niin kauan kuin aurinko sallii. Pääkallomukit tuijottavat silmäkuopillaan niin kuin aina ennenkin, ja siivekäs sarvipäinen saviolento ei vieläkään tiedä, itkisikö vai nauraisi. Ikkunan takana näkyvä maisemakin on sama. Kohtalainen tuuli huojahtelee pihlajan oksissa, ja nelostietä viilettävien autojen äänet sekoittuvat tietokoneen hurinaan, jota tuulikellojen lisäksi säestää tyhjyyttään kohiseva pääni sinne joskus tarttuneella pätkällä Gunnar Ekelöfin Perpetuum mobilea: sama vanha halju keljuisuussama vanha kelju leppoisuussama vanha leppeä heppoisuus… (Suom. Pentti Saarikoski) Äkkiä aika liikahtaa ja tuhannesti tuttu lukkiutunut tunnelma särkyy muistojen sirpaleiksi. Huone alkaa kylmetä ja kaikua tyhjyyttään. Seinäpaperit repsottavat, ja komerossa roikkuu sininen leninki ja musta puvuntakki, talon entisten ja jo edesmenneiden asukkaiden paraatiasut, pitkään pitämättömiltä tuoksuen. Ihoni nousee kananlihalle kankaita hivellessäni. Mutta kun näen kymmenruutuisen ikkunan ja ikkunan takana marjojaan kypsyttelevän pihlajan, olen heti kuin kotonani, syntymäkamarissani, jonka ikkunan takana samanlainen pihlaja kypsytteli marjojaan – ikkunassa oli tosin vain kuusi ruutua. Kun kokoan kirjahyllyä, muutosta toiseen mukanani kulkenutta varastolundiaa, ylimmälle hyllylle aakkosjärjestykseen asettelemani Lorca, Majakovski ja Neruda kirjavine seurueineen putoavat päähäni ja alkavat toistaa vuosikymmeniä sitten muistiini tartuttamia säkeitään: ”Ei ole unta elämä”, ”Ei tässä elämässä kuolla vaikea vaan vaikeinta on luoda elämää”, ”Väsytään yhdessä siihen mikä tappaa ja mikä ei halua kuolla”. Pääkallomukit täyttyvät kolmen vuosikymmenen takaisella glögillä, niin hyvin keitetyllä, että alkoholi on haihtunut taivaan tuuliin. Savihahmo muotoutuu tekijänsä käsissä, joista se uhkaa lentää seinään, mutta saan siitä ajoissa kiinni. Wimme ja Waits vievät huoneen siihen elokuun yöhön, jona salama halkaisee maailmani kahtia. Bachin fuugat näyttävät minulle yhtä aikaa kuun ja auringon. Ja kuilun, johon aamunkoitteessa osuu hento säde. Mikään ei enää ole niin kuin ennen. Tietokoneen näytöltä lukemani tarina muuttuu lihaksi ja vereksi ja alkaa elää minun elämääni. En tunnista sitä omakseni. Tuollainenko olen ollut, tuon kaikenko olen kokenut? Tarkennan katsettani auringon ruuduttamassa huoneessa, jossa varjot ovat vaihtaneet paikkaa. Näen kaiken kuin ensimmäistä kertaa. Kenties näenkin. Kärsämäellä kesäkuussa 2007 Anja Vähäaho |
Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry
Postiosoite: Tallberginkatu 1 C 31, 00180 Helsinki
Käyntiosoite: Kaapelitehdas, B-rappu 5.krs
Puh. (09) 726 2212 |
© KULTTI 2007 | Palaute >