Elämäntarina

Ensimmäinen kerta on preesens

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 19.6.2007)

Olen siis vihdoin täällä. Sain sen ainoan huoneen, josta on näkymä järvelle. Siitä on nyt jo puolisen vuotta, kun sain tietää, että minulle oli myönnetty Gradut valmiiksi -stipendi. Se merkitsi kahden viikon täyshoitoa Helsingin yliopiston biologisella tutkimusasemalla Kilpisjärvellä. Vaikka olenkin käynyt Kilpisjärvellä aikaisemmin, olen täällä silti ensimmäistä kertaa, sillä tulen oppimaan, että ensimmäinen kerta on preesens.

Kilpisjärvi 14. toukokuuta – Uskonto & Jumala

”Siellähän sun on hyvä, kun olet lähellä Jumalaa”, sanoi linja-autossa istunut mies, kun kuuli matkan syyn. Yritin vastata miehen kysymykseen yksinkertaisesti: ”Tutkin sitä, miten teologit ratkovat maailman ongelmia Raamatun avulla.” Se, että nykyajan ongelmia pyritään ratkomaan Raamatulla, oli miehen mielestä kummallista: ”Näkeehän sen jo tosta naispappeuskeskustelusta.”

Raamatun käyttäminen mitä kummallisimpien ajatusten tukena on kiehtonut myös minua. Joskus Raamatulla paukuttaminen sai minut suorastaan vihaamaan koko kirjaa. Eivätkö esimerkiksi sodat – etenkin uskontojen väliset – olisi ratkaistavissa paremmin ihan tavallisella maalaisjärjellä sen sijaan, että sotketaan Jumalaa joka paikkaan?

Ainakin tätä mieltä on raamatuntutkimuksen emeritusprofessori Heikki Räisänen, jonka tuotanto kattaa puolet lähdeaineistostani. Nykyajan ongelmista väestönräjähdys on yksi, jonka yhteys uskontoon on Räisäsen mukaan ilmeinen. Rooman paaveille oman arvovallan pönkittäminen on ihmiskunnan tulevaisuutta tärkeämpää. ”Tuleeko ylikansoitetusta maapallostakin uskonnon uhri?” kysytään kirjassa Uuteen Uskoon (Kirjapaja 1993).

Lähdeaineistoni toinen puoli koostuu Luther-tutkija Tuomo Mannermaan tuotannosta. Siinä, missä Räisäsen kirjoissa valokeila kohdistuu uskontoon, Mannermaan teksteissä pääesiintyjä on Jumala. Kun kysymme, miten voimme tulla osallisiksi rakkaudesta ja olemassaolon ilosta, kysymme Mannermaan mukaan, ”kuka ja mitä Jumala on, ja miten hän voi tulla todelliseksi elämässämme”. Ongelmat, kärsimys ja kauhea, johtuvat Mannermaan mukaan siitä, ettemme pidä Jumalaa hyvänä emmekä näin osaa, kykene tai halua ottaa vastaan rakkautta, jota voisimme jakaa toisille (Pieni kirja Jumalasta 1995).

Kello on yli puolenyön, eikä yhtään nukuta. Järvi on vielä jäässä, on usein juhannukseen asti. Otin huopakumisaappaat mukaan, kun kertoivat, että täältä saa lainata niihin sopivia suksia. Taivas on harmaan peitossa, eikä Saanan rinteistä näy kuin juuret, mutta sitten kun selkenee, lupasivat loppuviikosta, kiipeän sinne huipulle.

Kilpisjärvi 16. toukokuuta – Absoluutti

Vaikka taivas on harmaa, valoa riittää läpi yön. Olen yrittänyt opetella uuteen rytmiin, johon kuuluisi kahdet unet vuorokaudessa. Jos olisi mahdollista, eläisin aina niin, kun unessa ajatuksetkin löytävät paikkansa. Meitä on täällä kolme vierasta; tapaamme lähinnä ruokailujen yhteydessä, muuten jokainen on omissa oloissaan, mikä sopiikin retriitin ja työnteon luonteeseen.

Olen päässyt kirjoittamisen makuun, ja se on saanut ajatukset virtaamaan. Ajatukset syntyvät siitä, kun lukee tekstiä ja kirjoittaa sen koneelle. Ilman tätä prosessia on vain epämääräinen tunne siitä, mitä tutkimuksesta lopulta tulee: joskus uhmakkaan kunnianhimoinen, toisinaan lähes epätoivoon suistava. Tuomo Mannermaan mukaan tällainen tunteiden heittely on tyypillistä ”nykyihmiselle”, joka yrittää itse luoda elämänsä eikä suostu ottamaan sitä lahjaksi Jumalalta. Rauha löytyy Mannermaan mielestä vasta, kun ihminen löytää ”absoluuttisen” kiintopisteen Elämän Sanasta, Kristuksesta.

Vaikka yritän ymmärtää Mannermaan ajatuksen positiivisesti, se kääntyy kuin väkisin päälaelleen. Miten niin? Mannermaa väittää, että luonnontieteiden esiinmarssin myötä 1600-luvulta alkaen ihminen on korvannut absoluuttisen ”Jumalan lain” absoluuttisella ”Luonnon lailla”. Tämä johti Mannermaan mukaan siihen, että ihminen alkoi suhtautua elämään(sä) joko valtavalla positiivisuudella tai negatiivisuudella, riippuen siitä millaisena hän näki luonnon, hyvänä vai pahana.

Luulen, että elämän absoluutti on myös minun ongelmani, se josta vapaudun kirjoittamisen prosessissa. Prosessin ulkopuolella absoluutti näet herää eloon ja vaatii ehdottomia vastauksia kysymyksiin: Saatko valmiiksi? Osaatko varmasti? Riittääkö äly? Mihin tämä johtaa? Se kokemus, että vapaudun absoluutista sanojen avulla – kirjoittamalla ja lukemalla – saa minut lukemaan Johanneksen evankeliumin viittä ensimmäistä jaetta uusin silmin:
Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

Johannes viittaa käsitteellä Logos (suom. sana) Mannermaan tavoin Kristukseen, suomennokset eivät kuitenkaan tee oikeutta klassisen kreikan aikamuodoille, joiden imperfekti ja preesens ovat samannäköisiä. Alussa on sana, sana on Jumalan luona ja kaikki syntyy sanan voimalla vastaakin jo paremmin omaa kokemustani elämästä. Minun elämäni ei ole absoluuttista, vaan syntyy jatkuvana tapahtumisena sanojen, kirjoittamisen, lukemisen, puhumisen ja kuuntelemisen voimalla. Tämä tapahtuma on kuin valo, jota absoluutin ahdistava pimeys ei saa valtaansa.

Sytytin nuotion kiukaan alle ja kävin avannossa tihkusateessa. Vilvoitteluhuoneen vieraskirjassa minua edeltävä nimi oli J. P. Roos. Elämäkertatutkija kävi täällä hiihtämässä ja saunomassa kaksi päivää ennen kuin saavuin. Hain sukset valmiiksi oven eteen odottamaan auringonpaistetta, siihen saakka pysyn sanojen ääressä.

Kilpisjärvi 20. toukokuuta – Kognitiivinen dissonanssi

Heräsin kolmelta yöllä enkä saanut enää unta. Sanat pitävät minua hereillä, ja vaikka yritän olla ajattelematta, en pysty. Tuntuu, kuin aivot kamppailisivat jonkin ongelman parissa eikä minulle kerrota, mistä on kysymys.

Heikki Räisäsen mukaan myös apostoli Paavali kamppaili ongelman kanssa, josta ei ollut itse tietoinen. Siksi ”Paavalin kirjeet ovat usein ristiriitaisia ja epäloogisia”. Paavalin ongelma oli Räisäsen mielestä se, että tämän piti yrittää sovittaa yhteen kahta keskenään täysin erilaista käsitystä Jumalasta. Paavali oli Räisäsen mukaan tekemisissä kognitiivisen dissonanssin kanssa.

Käsitteellä Räisänen viittaa yhdysvaltalaisen Leon Fessingerin vuonna 1957 kehittelemään teoriaan. Fessinger tutki, mitä tapahtuu ufoja tiettynä päivänä odottavassa lahkossa, kun ufoja ei tulekaan. Lopputulos: lahkolaiset selittivät asian tavalla tai toisella. Ne, jotka saivat ufobongauksesta tarpeekseen, lähtivät, ja ne, joita homma edelleen kiinnosti, jäivät odottamaan johtajan kanssa seuraavaa H-hetkeä. Fessingerin mukaan ihminen siis käyttää järkeään joutuessaan tekemisiin ristiriitaisen tiedon kanssa(!) Räisänen on teoriasta erityisen innoissaan ja soveltaa sitä Paavalin kirjeisiin.

Juutalaisena Paavali oli lapsena ympärileikattu, niin kuin Jumala oli Toorassa säätänyt. Tämä oli merkki siitä, että Israelin kansa oli Jumalan valitsema kansa. Kohdattuaan Damaskoksen tiellä Kristuksen Paavali alkoi ymmärtää Jumalan säädöksiä uudella tavalla. Paavali tulkitsi nyt Tooran tekstejä niin, etteivät Jumalan valinnan kohteena olleet alun perinkään ne, jotka oli ympärileikattu, vaan ne, jotka olivat syntyneet Jumalan lupauksen voimasta.

Vaikka kuinka yritän nähdä Räisäsen ongelman, minusta siinä ei ole mitään kummallista, että mennyttä suhteutetaan jatkuvasti elämässä tapahtuvien käänteiden seurauksena. Tässä valossa Paavalin järkeily kuulostaa milteipä liian yksinkertaiselta: Jumalan valinnan kohteena ovat ne, jotka Jumala on valinnut!

Kettu on käynyt juoksentelemassa pihalla. Luikahti piiloon saunan taakse, kun kävin polttamassa piipullisen. Tuli mieleen Kevin Costnerin tähdittämä elokuva Tanssii susien kanssa. Jos olisin elämältä rauhaa etsivä rajavartija ja yhtä rauhallinen kuin luutnantti John J. Dunbar, kesyttäisin ketun tarjoamalla sille silakoita.

Kilpisjärvi 22. toukokuuta – Aika ja kohde

Minulla oli syntymäpäivä tasan kuukausi sitten. Samana päivänä, 22. huhtikuuta, kuoli teologisen tiedekunnan kirjastotäti. Sarri oli ollut talossa ”siitä saakka ku oltiin viel Neitsytpolul” ja tunsi myös Mannermaan ja Räisäsen, joiden väitöskirjoja 60-luvulta minulle takahuoneesta penkoi.

Minun ikäisenäni, 32-vuotiaana, Räisästä haastateltiin radikaaleista näkemyksistä kaikissa Suomen sanomalehdissä. Nuorta miestä ylistettiin ja parjattiin kuin Hannu Salamaa aikoinaan, ja Salamaan Räisästä myös verrattiin. Minä sen sijaan polttelen piippua Kilpisjärven yössä ja mietin, paistaako huomenna aurinko, ja vaikka ei paistaisikaan, ei se minua haittaa.

Mannermaan teksti (otsikoitu: ”Kriisin ihminen”), josta piirtyy kuva ehdottomasta ja ikuisesta Jumalasta, on kirjoitettu 27-vuotiaana. Mannermaan mukaan jokaisen ”nykyihmisen” on etsittävä jokin poispääsy kriisistä, olkoon se mikä tahansa. Itse kävin tuonikäisenä läpi avioeroa, armeijan harmaissa. Oli talvi, satoi räntää ja koko ajan kytättiin. Yritin turhaan keksiä syitä, joiden nojalla pääsisin pois aikaisemmin, tuntui, ettei kotiutumispäivä ikinä tulisi. Elämä oli jähmettynyt paikoilleen.

Kun suhteutan professoreiden elämänvaiheita omaani, alkavat heidän tekstinsäkin puhua uudella tavalla. On aika ymmärrettävää, että Raamatun ohella Räisänen tarkastelee – yhä edelleen – myös uskontoja ja elämää laajemminkin konfliktin näkökulmasta. Mannermaa puolestaan jaksaa painottaa, miten Raamatun oikeassa ymmärtämisessä on tärkeintä sitoutua ehdottomaan totuuteen. Näyttää siltä, että Mannermaa on – kuten itse sanoo – löytänyt poispääsyn kriisistä itse, omalla päättäväisyydellään.

Elämä muuttuu. Enää se ei ole samanlaista kuin Räisäsen ja Mannermaan nuoruudessa. Ja silti elämä on niin samanlaista, tuntuu, kuin tietyllä tasolla se ei muuttuisi lainkaan edes vuosituhansien saatossa. Minä tutkin Raamattua, länsimaisen ihmisen elämäntarinaa, ja opin, ettei se ole tutkimukseni kohde. Miten menneisyys voisikaan sellainen olla?

Olen hiihtänyt Saanan ympäri kahdesti ja kiivennyt sen huipulle, mutta se ei tarkoita, että olisin valloittanut tunturin. Päinvastoin tunturi valloitti minut. Kun laskin suksilla alas, pidin laukaisinta pohjassa, digikamera räpsi yli sata kuvaa. Niin monta yksittäistä hetkeä yhdessä laskussa, eikä se ollut edes lumihiutaleen vertaa tunturin rinteessä, sellainen on aika. Elämä tapahtuu preesensissä, kaikki syntyy sanan voimalla, kaikki syntyy jatkuvasti. Jokainen hetki on ensimmäinen kerta.

Lauri Paavola