Esperantolehti / Esperanta Finnlando / Esperantobladet

Kielipoliittinen kulttuurilehti, Suomen Esperantoliitto ry:n äänenkannattaja. Kolmikielinen: esperanto, suomi, ruotsi.

Onko Suomessa kielipolitiikkaa?

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 17.2.2013)

Onko Suomessa kielipolitiikkaa?

Ilmestynyt Esperantolehdessä 3, 4 ja 5/2012

 

Osa 1: Kielipolitiikka - poliittinen kirosana?

Tänä keväänä kielipolitiikka on ollut Suomen poliittisessa keskustelussa esillä, ja kuten tavallista, kielteisessä roolissa. Monta varuskuntaa eri puolilta maata lakkautetaan, ja sitä, että ruotsinkielinen Dragsvikin varuskunta säilyy, pidettiin kielipoliittisena valintana heti, kun lakkautuslista tuli julkisuuteen. Puolustusministeri vakuutteli, että lakkautuslista on tehty puolustuspoliittisin perustein, armeijan omien selvitysten pohjalta, mutta epäilevät äänet eri tahoilta eivät suostuneet uskomaan, että niin olisi. Puolustusministeri joutuikin spekuloinnin jälkeen myöntämään, että päätös Dragsvikin varuskunnan säilyttämisestä ei ollut puhtaasti armeijan omien puolustuspoliittisten selvitysten mukaista, vaan siihen sisältyi kielipoliittista ohjausta. Kielilain vaatimusten turvaamiseksi oli päädytty edellyttämään, että Dragsvikin varuskunta säilytetään.

Tässäkin selityksessä on vielä vähän liikaa painotettu kielilain osuutta, sillä laki ei määrää, että Suomessa olisi oltava ruotsinkielinen varuskunta, vaan että on oltava (vähintään yksi) ruotsinkielinen joukko-osasto. Pitemmällä tähtäimellä edelleen keskustellaankin sellaisesta ratkaisusta, että Dragsvik muutaman vuoden kuluttua siirtyy ruotsinkieliseksi joukko-osastoksi jonkin toisen varuskunnan yhteyteen. Se, miksi tässä vaiheessa päädyttiin säilyttämään Dragsvik erillisenä varuskuntana, on jo erilaisten poliittisten tulkintojen ja näkökulmien kompromissi. Puolustuspolitiikka hakee parasta mahdollista järjestelyä maan puolustamiseen, valtintalous asettaa rajat sille, mihin on varaa, ja kielipolitiikka vaikutti nyt yhtenä näkökohtana siihen, mitä varuskuntia päätettiin säästöpaineissa lakkauttaa ja mitä säilyttää.

Tuskin millään muulla politiikan osa-alueella on Suomessa yhtä huonoa leimaa kuin kielipolitiikalla. Aluepolitiikka on ehkä hiukan kielteisesti sävyttynyt käsite, siihenhän liittyy ajatus, että jonkin alueen tukeminen on toisilta alueilta pois, mutta kyllä varuskuntien lakkautuksista puhuttaessakin silti uskalletaan sanoa, mitä pidetään aluepoliittisesti tärkeänä. Työllisyyspolitiikka mainitaan ilman mitään ongelmia syyksi vaatimuksille varuskuntien säilyttämiseksi, koulutuspolitiikka voidaan mainita perusteluksi varusmiespalveluaikojen sovittamiseksi nuorten opiskelurytmiin. Olkoonkin, että meillä yleensäkin on hiukan politiikan ja etenkin "politikoinnin" vastainen asenneilmasto - päätöksiä halutaan nähdä enemmänkin vaihtoehdottoman hallinnoinnin tuottamina, ainoina oikeina ja tieteellisesti laskettuina optimiratkaisuina, kuin poliittisina valintoina - niin mikä tahansa muu politiikka voidaan sentään sanoa ääneen toisen politiikan perusteluna, mutta kielipolitiikka esiintyy kaikissa puheissa vain haukkumasanan ominaisuudessa. Valtaa pitävä hallitus kiistää aina tekevänsä kielipolitiikkaa ja oppositio syyttää sen tekevän kielipolitiikkaa, kun pitäisi tehdä jotain oikeasti hyödyllistä politiikkaa.

Mietitäänpä hypoteettista esimerkkiä, jossa tilanne olisi toisinpäin, eli puolustuspolitiikka vaikuttaisi kielipoliittisiin ratkaisuihin. Sellainen voisi tulla vastaan esimerkiksi suhteessa Norjaan. Meillä norjan kieli on aika tuntematonta, mutta Pohjois-Suomen puolustuksen järjestämisessä voisi tulla kysymykseen tilanne, jossa puolustuskyvyn takia katsottaisiin tarpeelliseksi lisätä norjan kielen taitoa. Silloin voitaisiin katsoa tarkoituksenmukaiseksi tehdä kielipoliittisia ratkaisuja (esim. lisätä norjan opetusta kouluissa tai tukea norjalaisen median toimintaa Suomessa) puolustuspoliittisten tarkoitusperien hyväksi. Tuskin sitä kukaan pitäisi kovin ihmeellisenä, varmaankin myös avoimesti kerrottaisiin, että puolustuspoliittisten päämäärien tukemiseksi nyt on päätetty tehdä tällaisia kielipoliittisia ratkaisuja.

Esimerkkejä siitä, miten jokin politiikan ala vaikuttaa toiseen, on helppo keksiä. Liikennepoliittiset näkökohdat vaikuttavat asuntopolitiikkaan (asuntorakentamista ohjataan paikkoihin, joihin liikenne on helppoa järjestää), elinkeinopoliittiset näkökohdat vaikuttavat liikennepolitiikkaan (rakennetaan sellaisia liikenneväyliä, jotka mahdollistavat tuottavaa elinkeinotoimintaa), ympäristöpoliittiset näkökohdat vaikuttavat elinkeinopolitiikkaan (ei sallita kaikkea kannattavaa elinkeinotoimintaa, koska rakentamatonta luontoakin halutaan säilyttää), jne. Kokonainen verkostohan näistä muodostuu, jossa lähes kaikki politiikan alat vaikuttavat lähes kaikkiin muihin.

Mutta miksi Suomessa kielipolitiikasta on tullut suorastaan kirosana, jonka vaikutusta muihin politiikan aloihin halutaan häivyttää? Avoimesti kielipolitiikalla ei uskalleta perustella oikein mitään. Dragsvikin varuskunta on vain yksi esimerkki. Myös mm. suunnitelmissa muuttaa maakuntajakoa Kokkolan seudulla ja kuntien yhdistämisessä Turun seudulla on selvästi haluttu väistellä kysymystä siitä, mikä olisi kielipolitiikan osuus. Uusin esimerkki tuli nyt loppukeväällä, sen jälkeen kun tämä artikkeli oli jo pääosin kirjoitettu: julkistettiin suunnitelmat vähentää Suomen oikeuslaitoksen yksiköitä, ja kun suunnitelmissa oli eräitten yksikielisten kaupunkien oikeuksien lakkauttamisia, mutta kaksikielisinä toimivien Vaasan yksiköitten säilyttäminen, taashan heti oppositiosta sanottiin, että nyt hallitus tekee oikeuslaitoksella kielipolitiikkaa, ja hallitus kiirehti vakuuttelemaan, että kielipolitiikkaahan tässä juuri ei tehdä, vaan käytetään tarkoituksenmukaisuuteen perustuvaa harkintaa.

Kielinäkökohtien osuutta päätöksiin kiistetään tai piilotellaan kokonaan, tai sitten piiloudutaan kielilain taakse ja sanotaan, että kielilaki vaatii näin ja näin, joten ei jää vaihtoehtoja. Samalla ikään kuin unohdetaan, että eivät lait ole mitään muuta kuin poliittisen päätöksenteon tuloksia - hitaammin muutettavissa kyllä kuin jotkin muut poliittiset päätökset, mutta poliittisen päätöksenteon tuloksia silti. Mitä tahansa laki sanookin, on kuitenkin oltava julkisesti perusteltavissa, miksi laki sanoo mitä sanoo, muutenhan lakia on syytä muuttaa.

Tilanne vaatii miettimään, onko meillä mitään kielipolitiikkaa olemassakaan. Sellaisen olemassaolo tarkoittaisi, että olisi poliittisen keskustelun kohteena olevia näkemyksiä siitä, mitä kieliä Suomessa halutaan käytettävän, ja missä paikoissa ja missä tilanteissa halutaan käytettävän mitäkin kieltä. Sen jälkeen sellaisen keskustelun pohjalta valittu kielipolitiikka voisi vaikuttaa mm. koulutuspolitiikkaan, päätöksiin siitä, mitä kieliä suomalaisille halutaan opettaa. Tällaista keskustelua meillä ei juurikaan käydä, vaan pidetään kiinni vain siitä vakiintuneesta ja laeilla säädellystä tilanteesta, että maassa on viralliset suomen ja ruotsin kielet ja niillä toimivat instituutiot.

Aitoa kielipolitiikkaa meillä on vähänkin merkittävässä mitassa lähinnä englannin kielen käytön yleisyyttä koskien. Siinäkin keskustelu typistyy usein siihen yksinkertaiseen ulottuvuuteen, että englannin kielen katsotaan tarkoittavan suunnilleen samaa kuin kansainvälisyys. Kansainvälisyyttä katsotaan tarvittavan entistä enemmän, usein katsotaan, että mitä enemmän, sitä parempi. Siksi meille perustetaan oppilaitoksiin erilaisia englanninkielisiä koulutusohjelmia ja tarjotaan myös muuta englanninkielistä informaatiota, toisaalta turisteille, mutta toisaalta myös Suomessa työskenteleville tai muuten asuville ulkomaalaisille.

Tätä englannin kielen maahantuomista ei yleensä sanota, eikä kai ajatella, kielipolitiikaksi, vaan sitä pidetään jonkinlaisena itsestäänselvänä välttämättömyytenä, jota on oltava ja lisättävä. Ympäröivä maailma ikään kuin pakottaa meidät kansainvälistymään, ja juuri englannin kielellä, emmekä osaa edes ajatella, onko asiassa mahdollisuus johonkin poliittiseen valintaan.

Joitakin avauksia kielipoliittisen keskustelun suuntaan on viime vuosinakin sentään tehty. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus) julkaisi vuonna 2009 kielipoliittisen ohjelman, ja silloinen opetusministeri Henna Virkkunen sai ehkä siitä kimmokeen esittää viime eduskuntavaalien edellä, että seuraavien hallitusneuvottelujen yhteydessä olisi laadittava kansallinen kielistrategia.

Sivuhuomiona on tässäkin huomautettava, että kun Kotuksen julkaisu oli otsikoitu kielipoliittiseksi ohjelmaksi, niin ministerin ehdotuksissa olikin kielistrategia, eli taas juuri sanaa kielipolitiikka vierastettiin ja välteltiin. Etymologisesti ajatellen tämä sanavalinta oli aika onneton käsitekeikautus, alun perin ja normaalisti edelleenkin strategia tarkoittaa sotajoukon johtamista, vaikka sitä usein lainaillaankin merkityksiin, joissa ei ole varsinaisesti sotajoukoista kysymys, nykyäänhän strategioita on kaikilla merkittävillä yrityksillä ja nyt niitä alkaa olla oppilaitoksillakin. Hiukan erikoisen mielikuvan tuottaa se, jos kielenkäytön linjausta kuvaillaan sotajoukon johtamisena. Ketä vastaan suomen kieli sotii?

Mutta puhuttiinpa sitten kielipolitiikasta tai kielistrategiasta, käytännön toimiin ei ole valtion ylimmän johdon taholta päästy, ministerin ehdotus unohtui yhtenä ehdotuksena monien muitten joukossa. Pelkkänä Kotuksen julkaisuna ilmestynyt ohjelma ei paljon mihinkään vaikuta, vaan tarvittaisiin valtion johdon tasolla tehtyjä sitovia päätöksiä. Niitä edeltämään taas tarvitaan avointa kielipoliittista keskustelua. Sitä voitaisiin viritellä juuri täällä Esperantolehden sivuilla, tämähän on todellakin kielipoliittinen lehti (näin lukee lehden sivulla 2, tarkistakaa vaikka!), ja lieneekö jopa maan ainoa julkaisu, joka luonnehtii itseään kielipoliittiseksi, en ainakaan tiedä toista.

Tämän kolmiosaisen artikkelisarjan myöhemmissä osissa tarkastelen hieman sitä, miten Suomessa on päädytty tilanteeseen, jossa kielipoliittista keskustelua ei ole, ja millaista Suomen kielipolitiikka voisi olla sitten, kun sitä mahdollisesti juuri Kotuksen edellämainitun julkaisun hahmottamilla linjoilla saadaan aikaan.

Mikko Mäkitalo

 

Osa 2: Mihin katosi suomalainen kielipolitiikka?

Viime numeron artikkelissani totesin, että sanaa kielipolitiikka käytetään Suomen poliittisessa keskustelussa lähinnä haukkumasanana. Näin ei kuitenkaan ole aina ollut. Suomalaisen kielipolitiikan historiassa on eräitä avainajanjaksoja, joitten kautta siitä, että suomi oli vain kansanomainen puhekieli ilman kirjallista ja opillista perinnettä on tultu nykytilanteeseen, jossa suomi on kokonaisen ja itsenäisen valtion pääkieli ja kaikilla ihmiselämän aloilla toimiva kirjakieli.

Mikä on politiikkaa?

Tässä on aluksi syytä määritellä, mitä tarkoittaa poliittinen ja mikä toiminta ei ole poliittista. Sana 'politiikka' pohjautuu kreikan sanaan 'polis', kaupunkivaltio. Poliksen oleellinen piirre erotuksena jostain muusta kaupungista on, että polis muodosti sellaisen toiminnallisen yhteisön, jossa sen jäsenet, itse ja yhteisönä, organisoituivat päättämään asioistaan yhteiseksi hyväkseen. Näin ymmärrettynä politiikka nykyäänkin eri kokoisten yhteisöjen tasoille sovellettuna tarkoittaa sitä, että yhteisö muodostaa omasta keskuudestaan organisaation, joka tekee yhteisiä päätöksiä siitä, mitä yhteisön kokonaisuutena olisi tehtävä. Politiikkaa eivät ole yksityisten ihmisten teot eivätkä yhteisön ulkopuolelta tulevat määräykset tai olosuhteitten pakosta muodostuvat asiantilat.

On huomautettava, että tietenkin yksittäisen ihmisen yksityisillä teoillakin voi olla poliittinen motiivi. Terrorismi, tiedostavan kuluttajan ostopäätökset, kantaaottavat lehtikirjoitukset, nämä ovat esimerkkejä asioista, joissa ihminen yksin toimivanakin voi haluta tuottaa poliittisia vaikutuksia. Kuitenkin teot muuttuvat poliittisiksi vasta silloin, jos ne _onnistuvat_ vaikuttamaan laajemmin yhteisön käyttäytymiseen, siis jos yhteisö päättää ruveta yhdessä toimimaan sen esimerkin tai vaatimuksen mukaan, jota joku ihminen aluksi on yksityisesti ajanut.

Edellistä määritelmää seuraten kielipolitiikka tarkoittaa sitä, että yhteisö pyrkii muodostamaan keskuuteensa yhteistä päätöstä siitä, mitä kieliä yhteisön jäsenten on syytä osata ja käyttää. Kielipolitiikkaa ei siis ole esimerkiksi oma henkilökohtainen päätökseni siitä, millä kielellä kommunikoin jonkun muun henkilön kanssa, mitä kieliä päätän opiskella, tai millä kielellä tuotan tekstejä.

Suomalaisen kielipolitiikan vaiheita

Suomen kielen ja suomalaisuuden poliittisen agendan alkuvaiheeksi voidaan katsoa 1800-luvun alku tai aikaisintaan 1700-luvun loppupuoli. Sitä varhaisemmat vaiheet suomen kielen tietoisessakin kehittämisessä olivat vain reagointia yksittäisten ihmisten tarpeisiin, siihen, että suurin osa Suomen alueella elävistä ihmisistä kuitenkin puhui vain sellaista kieltä, joka oli laskettavissa nimikkeen "suomen kieli" alle, ja että näillä ihmisillä oli tarve saada ensinnäkin kehitetyksi heille ymmärrettävä suomen kirjakieli, ja toiseksi sen jälkeen saada tietoa tällä suomen kielellä.

1800-luvun alussa syntyi ajatus, jonka mukaan suomalaiset voisivat olla itsenäisenä yhteisönä toimiva kansakunta. Johtolauseeksi tiivistettiin "ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia". Ensimmäisenä tämän ajatuksen manifestaationa toteutui hallinnollisena alueena Suomen suuriruhtinaskunta. Suomi ei aluksi ollut sen hallinnossa käytössä edes toisena virallisena kielenä. 1800-luvun puoliväliin mennessä muotoiltiin vaatimus, että kansan enemmistön kieli on saatava toiseksi viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle käyttöön, mikä toteutuikin.

Ehkä kaikkein kriittisin vaihe suomalaiselle kielipolitiikalle on vallinnut 1800-luvun viimeisistä vuosista noin 1930-luvun alkuun. Lause "ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi enmme tule, olkaamme siis suomalaisia" oli jo vuosisadan ikäinen. Se nousi erityisen ajankohtaiseksi, kun toisaalta Venäjän johto halusi yhtenäistää valtakuntaa, kielellisesti venäläistää, ja toisaalta koska luonnontieteellinen tietämys maailmasta edistyi nopeasti, mutta suomenkielistä korkeakouluopetusta ei ollut. Suomen ainoa yliopisto toimi vain ruotsiksi.

Venäläistämispyrkimykset johtivatkin sitten suomalaisten määrätietoiseen kielipoliittiseen toimintaan, sillä ne olivat osasyynä vuoden 1905 suurlakkoon - toki vain osasyynä, ensisijaista oli kuitenkin parlamenttilaitoksen ja koko poliittisen järjestelmän uudistaminen demokraattisemmaksi, ja siinä Suomen suurlakko liittyi myös koko Venäjällä samana vuonna jo olleeseen suurlakkoon. Joka tapauksessa suomalaisten venäläistämistä vastaan suunnattu kielipoliittinen liikehdintä johti täydelliseen menestykseen maan itsenäistyessä.

Itsenäistymisen jälkeen kielipoliittinen aktiivisuus kohdistui suomen ja ruotsin kielten suhteitten järjestelemiseen. Tässä oli avainasemassa yliopistolaitos. Kielipolitiikan johdattamana päädyttiin pian perustamaan uusia yliopistoja, ensin vuonna 1918 ruotsinkielinen Åbo Akademi ja sitten vuonna 1920 Turun yliopisto. Ne perustettiin lahjoitusvaroilla ja yksityisinä, jollaisina ne 1950-luvulle asti pysyivätkin. Tähän kielipoliittinen taistelu ei vielä päättynyt, sillä Helsingin yliopisto oli kuitenkin maan suurin ja oli suuret paineet muuttaa se suomenkieliseksi. opiskelijoista enemmistö oli suomenkielisiä jo 1800-luvun lopussa. 1930-luvulla Helsingin yliopisto säädettiin kaksikieliseksi ja korkeakoulujen kielikysymys asettui vähitellen aloilleen, ja suurin osa Suomen korkeakoluopetuksesta on siitä lähtien ollut suomenkielistä.

Ulkosuhteitten kielipoliittinen suunnanmuutos

Uusi vaihe tuli kielipoliittisten ulkomaansuhteitten järjestelemisessä toisen maailmansodan jälkeen. Siihen asti suomalaisten ulkomaiset yhteydet olivat suuntautuneet lähinnä Saksaan ja saksa oli ollut yleisimmin opiskeltu vieras kieli. Suomalaiset opiskelijat olivat hakeneet kansainvälistä oppia yleensä Saksan yliopistoista ja tieteellisiä julkaisuja oli luettu ja kirjoitettu paljon saksaksi. Kun Saksa nyt oli natsiajan ja maailmansodan heikentämä, tuli suomalaisillekin eteen valintatilanne. Monet olisivat halunneet jatkaa perinteistä saksalaisten yhteyksien linjaa, toiset näkivät, että englanninkieliset maat ovat jo niin suuri ja edelleen nouseva tekijä maailmassa, että on edullisempaa ruveta opiskelemaan pääasiassa englantia.

Debattia käytiin ja kielipoliitinen muutos tehtiin, englannista tuli nopeasti Suomessa yleisimmin opiskeltu vieras kieli. Nyt jälkeenpäin voidaan todeta, että päätös pysyä saksalaissuuntauksessa olisi tuskin kuitenkaan ollut muuta kuin viivytystä väistämättömän edessä, nykyäänhän saksalaiset itsekin lukevat ja julkaisevat tieteelliset artikkelinsa englanniksi, tekevät ja kuuntelevat englanninkielistä musiikkia, mainostavat kaupallisia tuotteitaan omassa maassaankin englanninkielisillä mainoslauseilla jne. niin että voi kysyä, onko saksan kielikin vähitellen väistymässä ja katoamassa.

On usein sanottu, että suuntautuminen varhain voimakkaasti englannin kieleen oli Suomelle onnistunut valinta ja mahdollisti eräille teknologiayrityksille maailmanlaajuisen menestyksen. Paras esimerkki on Nokia, jossa suureksi osaksi on työkielenä englanti ja nykyään Suomessa toimiva pääjohtajakin puhuu äidinkielenään englantia. Tämä voi olla totta, mutta tilanne vaatii myös jo kysymään, mihin olemme ajamassa oman kielemme tulevaisuuden. Tietenkin voimme ottaa sellaisenkin asenteen, että ei se mitään haittaa, vaikka suomen kieli kokonaan katoaisi. Ennen kuin sen annetaan tapahtua, olisi asia otettava kunnolliseen poliittiseen debattiin ja tehtävä itsellemme selväksi, mitä se meille merkitsee.

Sisäisen kielipolitiikan laimeat vuosikymmenet

1930-luvun jälkeen Suomen sisäisessä kielipolitiikassa on eletty melko rauhallisia aikoja. Maan hallinto kaikilla tasoilla toimii kahdella kielellä, molemmilla kielillä on omat koulutusväylänsä eri alojen korkeakoulututkintoihin asti, kummallakin kielellä toimii kattava mediaverkosto, eikä kieliryhmien välillä ole mainittavaa vihanpitoa. 1970-luvulle asti tästä kuviosta tosin kaikki muut maassa puhutut kielet kuin suomi ja ruotsi melko täysin unohdettiin, vaikka maassa oli mm. alueita, joilla enemmistö puhui saamen kieltä.

Nyt viime vuosikymmeninä on tuotu suomen ja ruotsin rinnalle viralliseksi aluehallinnon kieleksi pohjoisimmille alueille saame. Myös romanin ja viittomakielen tuomista hallinnon kieliksi on aloiteltu. Nämä pienet vähemmistökielet kuitenkin koskettavat hyvin harvoja suomalaisia, ja siksi on päädytty siihen, että kielipoliittista keskustelua ei juurikaan ole. Perustuslaki määrää, että maan viralliset kielet ("kansalliskielet" perustuslain tekstissä) ovat suomi ja ruotsi (vähemmistökielinä perustuslaki mainitsee lisäksi saamen, romanin ja viittomakielen). Sen jälkeen kielilaki ja eräät muut lait aika pitkälti määräävät näitten kielten viranomaiskäytön pyrkimyksenään, että suomi ja ruotsi olisivat mahdollisimman tasa-arvoisesti käytössä. Näitten lakien pohjalta pidetään myös kiinni siitä, että kaikille suomalaisille opetetaan koulussa suomea ja ruotsia.

Kun asiat ovat lakien voimalla pitkälle säädeltyjä, ei oikein jää tilaa kielipolitiikalle, siis pohdinnalle siitä, mikä on minkäkin kielen rooli ja tarkoitus yhteiskunnassa, millaiseen kieltenosaamiseen pyritään ja mitä hyötyjä on jonkin tietyn kielen laajasta osaamisesta ja käytöstä. Esimerkiksi kuntien käyttämän kielen suhteen ei jää harkinnanvaltaa, vaan kielilain määrittelemän matematiikan mukaan vain lasketaan, onko kunta suomenkielinen, ruotsinkielinen vai kaksikielinen, ja sen mukaan toimitaan. (Poikkeuksena sentään on, että laskennallisesti yksikieliseksi määräytyvä kunta voi hakea vapaaehtoisesti kaksikielisen kunnan statusta.)

Kielilaki ei jätä harkinnanvaltaa siihenkään, että kuntaan voisi kuulua erikielisiä osia, vaan jokainen kunta on lain mukaan kokonaisuutena yksikielinen tai kaksikielinen. Tämä koskettaa erityisesti omaa kotikaupunkiani Turkua, ja erityisesti nyt, kun valtiovallalla on hanke suurentaa kuntia. Turku on siitä poikkeuksellisessa tilanteessa, että se on kaksikielinen ilman yhtään ruotsinkielistä tai kaksikielistä rajanaapuria. Naapurikuntien liittäminen Turkuun tarkoittaisi, että alueeltaan entistä laajempi Turku olisi edelleen kaksikielinen, mutta entistä pienemmällä osuudella ruotsinkielistä väestöä. Tällainen kehitys, jossa laajennettaisiin ja samalla laimennettaisiin ruotsinkielisen hallinnon aluetta, ei kuulosta järkevältä ruotsinkielisen kieliyhteisönkään kannalta. Sehän tarkoittaisi, että ruotsin kieli entistä laajemmin olisi vain hallinnollinen muodollisuus ilman elävää yhteyttä kansalaisten todelliseen kielenkäyttöön. Samantapaisessa tilanteessa ovat kyllä eräät muutkin kaksikieliset kunnat, vaikka Turku pelkkiin yksikielisiin kuntiin rajoittuvana kaksikielisyyden saarekkeena muita korostetummin. Tässä todellakin kaivattaisiin keskustelua siitä, mikä meillä oikein on kaksikielisyyden ja ruotsin kielen rooli ja tarkoitus.

Kielipoliittinen keskustelu lähtisi ehkä kunnolla käyntiin, jos kielilakia haluttaisiin ruveta uudistamaan, mutta koska nykyinen laki on melko uusi, vuodelta 2003, sen kokonaisuudistukseen tuskin lähivuosikymmeninä lähdetään. Yleensä lait ovat käytössä muutamia kymmeniä vuosia pääpiirteissään muuttamatta, edellinen kielilaki oli pienin päivityksin 80 vuotta. Tietysti pienet päivitykset myös nykyiseen kielilakiin ovat aina mahdollisia.

Voidaan tietysti arvella, että voimassa oleva kielilaki on hyvin onnistunut, jos kieliryhmien suhteet sen perusteella ovat ongelmattomat. Ehkä maassa ei ole syytä muuttaa mitään eikä silloin ole tarvettakaan kielipoliittiseen keskusteluun. Kielilain vuoden 2003 uudistuksen yhteydessäkään aiheesta ei voimakasta julkista keskustelua käyty, eivätkä lain sisällön muutoksetkaan olleet mitenkään suuria.

Mutta tässä ei ole kaikki. Jo ruotsinkielisen väestönosan pieneneminen ja muitten kielivähemmistöjen kasvu pakottavat jossain vaiheessa uudelleenarviointiin. Myös muutokset kansainvälisissä suhteissa tuottavat paineita uusiin järjestelyihin. Seuraavassa numerossa jatkan pohdiskelua tulevaisuuteen: mitä suomalaisessa kielipoliittisessa keskustelussa olisi otettava tarkasteltavaksi?

Mikko Mäkitalo

 

Osa 3: Millaista kielipolitiikkaa Suomessa voisi olla?

Tämän artikkelin pohjaksi luin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotus) vuonna 2009 julkaiseman kielipoliittisen toimintaohjelman. En tässä niinkään yritä referoida tuon yli 200-sivuisen julkaisun sisältöä – se on kyllä jokaisen luettavissa netistä [*] ja kiinnostuneille suosittelenkin sen lukemista – vaan enemmänkin etsiä omaa näkökulmaani siihen, mihin tuontapaista toimintaohjelmaa tarvitaan, ja mitä seuraa, jos ei sellaista noudateta.

Kohti globaalia englantia?

Kielipoliittisen toimintaohjelman tarve on syntynyt siitä kansainvälisestä tilanteesta, että englanti on maailmassa entistä yleisemmin osattu ja käytetty kieli, ja kun tavarat ja ihmiset nykyään liikkuvat entistä enemmän yhteisillä globaaleilla markkinoilla, tarve yhteisen kielen käyttöön levittää englantia entistä laajemmalle yhä useammilla elämänaloilla. Englannin kieleen törmäämme väistämättä. Katukuvassa näkyy englanniksi nimettyjä yrityksiä ja englanninkielistä palvelua tarjoavien liikkeitten ilmoituksia, tietokoneruuduilla ohjelmien toiminnot ovat painikkeissa usein vain englanninkielisinä, teknisissä laitteissa on usein nappien ja säätimien toiminnot englanniksi.

Kieliin voi tietysti suhtautua niinkin, että ei tehdä mitään tietoisia yhteisiä linjauksia, ei säädellä mitään, vaan annetaan vain eri kielten käytön muodostua vapaitten yksilöllisten päätösten mukaan. Silloin on kuitenkin hyväksyttävä se mahdollisuus, että globaalit markkinat syrjäyttävät pieniä kieliä pois käytöstä, jos kielen puhujat yksi toisensa jälkeen toteavat, että jokin toinen kieli antaa enemmän. Esimerkkejä tästä on maailmalla monissa paikoissa, lähellä ja kaukana. Irlantilaisten iiri ja Espanjan ja Ranskan rajoilla puhuttava baski ovat olleet aivan viime aikoina vähällä kadota, omassa maassamme ja sen rajojen tuntumassa saame ja karjala.

Kielen katoamisen prosessi voi olla salakavalan nopea. Sen alkuvaiheessa vieraan kielen leviämisestä ei juurikaan huolestuta, vaan ajatellaan, että kyllä oma kieli kuitenkin on se mistä ei luovuta, sehän on kansallisen identiteetin muodostajakin ja edelleen oman alueen pääkieli. Toisen suuremman kielen osaamista pidetään vain lisäarvona, joka ei ole omalta kieleltä mitenkään pois. Mutta kun sitten syntyy sukupolvi, jolla yhteisön vanha oma kieli ja suuremmalta kieliyhteisöltä omaksuttu kieli ovat tasavahvoja, ollaankin jo lähellä peruuttamatonta muutosta. Sitä seuraava sukupolvi ei ehkä edes opi yhteisön vanhaa kieltä, eikä sen jälkeen ole jäljellä enää mitään yhteisöä, joka säilyttäisi vanhan kielen aitona ja elävänä. Venäjällä on esimerkkejä kansoista, joilla kansallinen identiteetti perustuu edelleen vanhaan omaa kieltä käyttäneeseen yhteisöön, mutta joitten jäsenet enimmäkseen puhuvat vain venäjää, ja irlantilaisten suhde iirin ja englannin kieliin on samantapainen.

Suomessa ollaan jo lähellä tilannetta, jossa suurella osalla kansaa englanti alkaa olla suomen kanssa tasoissa. Onko tulevaisuudenkuvamme siis englanninkielinen Suomi? Sen ajatuksen kanssa voi tietysti elää, mutta se tarkoittaa mm. sitä, että meille jää kulttuuriperinnöksi suuri määrä suomenkielistä kirjallisuutta, jota ei ole käännetty muille kielille ja jota kukaan ei sitten enää ymmärrä. Samoin elokuvia, äänilevyjä ja ääninauhoja. Jälkeläisillämme on kovin ohut kulttuuriperintö, jos kukaan ei enää ymmärrä suomenkielistä aineistoa.

Mitä lainsäädäntö turvaa kielelle?

Valtiovallan ei varmaankaan tule, ainakaan liikaa, säädellä sitä, mitä kieltä yksityiset ihmiset tai yritykset käyttävät. Jos parturi haluaa mainostaa toimintaansa vaikkapa latinan kielellä, niin miksipä sitä kieltämään, ja jos minä sitten haluan vielä mennä kyseiselle parturille selostamaan juuri latinan kielellä, millaisen kampauksen haluan, miksipä sitä kieltämään. Viranomaistoimintaa säädellään kielilailla monin tavoin. Siinä on määräyksiä kansalliskielistä suomesta ja ruotsista, ja saamen kielilaki on erikseen. Muitten kielten käytöstä ei ole säädetty erillisillä kielilaeilla. Viime vuosina kuitenkin joihinkin lakeihin on ilmestynyt myös mainintoja englannin kielestä.

Suomen valtio tarjoaa monenlaista palvelua englanniksi. Esimerkiksi monien viranomaisten hakemuslomakkeet ja verkkosivut ovat saatavilla myös englanniksi. Erilaisia hallinnon tuottamia tiedote- ja esitemateriaaleja on myös englanniksi. Tämä on tietysti aika paljon käytännön välttämättömyys, sillä viranomaisiin tulee kuitenkin ulkomaalaisia kyselemään englanniksi tietoa, eikä ehkä ole kovin suuri asia, että tietoa sitten jo valmistellaan englanninkieliseksi.

Sen verran kielilaki sitoo myös yksityisten toimijoitten kielivalintoja, että kauppatavarassa, jossa on lain mukaan oltava tuoteseloste, käyttöohje tai varoitus, on tämä teksti kielilain mukaan oltava suomeksi ja ruotsiksi. (Periaatteessa yksikielisessä kunnassa riittää yksikin kieli, mutta käytännössä kai ne painetaan useimmiten kaikkiin pakkauksiin saman tien molemmilla.) Toki näitäkään ei kielletä olemasta myös muilla kielillä, esim. juuri englanniksi.

Viime vuosina joihinkin lakeihin on ilmestynyt mainintoja englannin kielestä. Esimerkiksi patenttihakemuksen voi nykyään, ihan lain voimalla, tehdä englanninkielisenä, ja pyytää siihen myös päätökset englanninkielisinä, eräitten elintarvikkeitten ulkomailta tuontia säätelevissä asetuksissa hyväksytään eläinlääkintätodistukset englanninkielisinä, arvonlisäveron palautushakemuksen voi tehdä englanniksi. Lainsäädännön nettitietokannasta www.finlex.fi voi kokeilla: Hakusanalla "englannin" löytyy 31 osumaa, osa tosin on kielikoulutusta ja kielenkääntämistä koskevia, mutta aika monta sellaistakin viranomaistoimintaa koskevaa lainkohtaa, joissa määräys ei koske kieltä sinänsä, vaan joissa englannin kieli vain on tuotu vaihtoehdoksi suomen- ja ruotsinkielisen viranomaistoiminnan rinnalle.

Nämäkin ovat osaltaan polkuja kohti yllä kuvattua kielenvaihtumista. Mietitäänpä esimerkiksi tilannetta, jossa keksijöille tulee tavaksi tehdä patenttihakemuksensa englanniksi. Se voi olla hyvinkin houkutteleva tie, jos niin saa samalla vaivalla keksinnölleen tehdyksi valmistelutyön muittenkin maitten markkinoille viemistä varten. Mutta jos patenttihakemus on dokumentoitu vain englanniksi, niin onko sen jälkeen suomen kielen käytölle mitään sijaa tuotteen teollisessa valmistuksessakaan? Onko silloin olemassa suomenkielistä terminologiaakaan tuotteen valmistusta ja käyttöä varten?

Lainsäädäntömme tila tarkoittaa sitä, että Suomi on faktisesti jo muuttunut jossain määrin kolmen virallisen kielen maaksi, englanti on yhtenä virkakielenä suomen ja ruotsin rinnalla. Se on tapahtunut ilman, että asiasta olisi käyty avointa keskustelua ja tehty sellaista tietoista linjapäätöstä, että myös englanti on tässä maassa virallinen kieli.

Olisiko syytä säätää Suomeen englannin kielilaki, jossa eksplisiittisesti määriteltäisiin, että eräissä viranomaistoiminnoissa käytetään myös englantia? Samassa laissa voitaisiin säätää, että missä viranomainen käyttää englantia, on samalla viranomaisella erityinen velvollisuus huolehtia myös kansalliskielillämme tapahtuvasta saman alan tiedottamisesta.

Kohti englanninkielistä koulutusta?

Kansainvälistymisen paineissa eri oppilaitoksiin on viime vuosina yhä enemmän perustettu englanninkielisiä koulutusohjelmia. Oman kielemme tulevaisuuden kannalta tätä voi pitää vakavampana kuin sitä, että viranomaistoimintaa on englanniksi. Viranomaistyöhän ei kuitenkaan koske kovinkaan monien päivittäistä elämää, eikä se suoranaisesti syrjäytä suomea (tai ruotsia) mistään. Mutta koulutus koskee käytännössä jokaista, ja kun koulutus tapahtuu englanninkielisessä koulutusohjelmassa, niin se tapahtuu sitten vain englanniksi, ei rinnakkain eri kielillä.

Koulutuksen kielenvaihdossa pätee pääpiirteissään sama, mikä yllä on todettu kielenvaihtumisesta yleisesti ja viranomaiskielemme tilanteesta: olemme kulkeneet hyvän matkaa sitä tietä, jonka lopussa voi odottaa kielen peruuttamaton vaihtuminen, ja kaikki on tapahtunut askel kerrallaan ilman, että olisimme missään vaiheessa tehneet sitä päätöstä, että haluamme muuttua englanninkielisiksi. Erityisesti koulutuksen suhteen on kuitenkin todettava, että tilanteella, jossa kansa puhuu kotikielenään yhtä kieltä, mutta koulutus tapahtuu muulla kielellä, on kansaa jakavaa vaikutusta, koulutuskieli koetaan arvokkaampana ja sen osaaminen katsotaan ihmisen oman arvon mittariksi.

1900-luvun alkupuolella suomalaisilla oli määrätietoinen pyrkimys rakentaa maahan sellainen koulutuslaitos, jossa suomi on kaikkien alojen käyttöön sopiva sivistyskieli ja jolla voi suorittaa korkeakoulutuksenkin. Se pyrkimys toteutettiin ja saatiin omalla kielellä ja omilla ehdoillamme toimiva koulutuslaitos. Kansa tunsi olevansa yhtä, kaikki puhuivat samaa kieltä, oli sitten kouluttamaton tai korkeasti koulutettu, eivätkä ruotsinkielisetkään ole pitkään aikaan enää erottuneet erilaiseksi yhteiskuntaluokaksi, kun molemmilla kansalliskielillä on rinnakkain ylimmälle tasolle asti toimivat koulutusväylänsä. Nytkö olemme sitten hylkäämässä tuon saavutuksen ja vaihtamassa koulutuksemme vieraskieliseksi?

Miten tästä eteenpäin?

Kotuksen kielipoliittisen ohjelman julkaisusta on kulunut nyt kolme vuotta. Pelkkänä Kotuksen julkaisuna sillä ei paljoa vaikutusta ole, asia olisi otettava poliittisten elinten keskusteluun ja käsittelyyn, jos halutaan muodostaa kielipolitiikalle konkreettisia suuntaviivoja. Juuri näinä kolmena vuonna lakeihin ovat ilmestyneet monet yllä mainitut englannin asemaa määrittelevät säädökset.

Mistä siis lähtisi aloite siihen, että kielipolitiikka ihan vakavasti otettuna tulisi esille?

Kieltämällä englannin kielen käyttöä emme pääse pitkälle. 1900-luvun alussa meiltä yritettiin kieltää suomen kielen käyttö ja tuoda venäjä tilalle. Emmehän me siihen suostuneet, emmekä me varmaankaan englantiakaan kieltämällä jättäisi käyttämättä.

Kyllä nykymaailmassa joka tapauksessa verkostoidutaan kansainvälisesti, ja jos englanti on maailmassa laajalti osattu kieli, niin silloin usein verkostoidutaan englanniksi. Mutta olisi ainakin mahdollista uskoa, että voi olla sellainenkin tapa verkostoitua kansainvälisesti, että suuremman kielialueen kieli ei niin selvästi uhkaisi syrjäyttää omaamme. Onkohan sellaiselle idealle nimikin? Esperanto?

Mikko Mäkitalo

[*] http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk7/suomen_kielen_tulevaisuus_kotus_verkkojulkaisuja_7.pdf

– Mikko Mäkitalo puh. 044 0505721