Kirjallisuusterapia

Kuntoutujan ja terapeutin toimiva tiimi karkotti masennuksen mörön

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 17.4.2007)

Kirjoittamisella on ihmeellinen voima. Kuinka moni tiedostaa, mihin kaikkeen sitä voidaan käyttää? Raijan kohdalla kirjoittamisesta tuli terapeuttinen apuväline, joka auttoi selviytymään työuupumuksen aiheuttamasta masennuksesta.  Tässä artikkelissa toimintaterapeutti Satu Nieminen ja masennuksesta toipunut kuntoutuja Raija Sinisilta kertovat terapiasuhteen molempia puolia valottaen, mitä yksilöterapiassa tapahtui.

Masennuksen pimeys ja oman maailman valot

Satu: Masennus on diagnosoitu sairaus. Se voi olla oire stressaavasta elämäntilanteesta tai uupumuksesta, mutta se voi olla myös vakava pitkittynyt tila, joka johtaa kognitiivisten valmiuksien (muisti, keskittymiskyky, ongelmanratkaisu) heikentymiseen, mielihyvän kokemisen ja toimintakyvyn häiriöihin. Toiminnallisilla menetelmillä on saatu hyviä tuloksia masennuksesta kuntoutumisessa.

Raija: Olen pitänyt kirjoittamisesta aina: päiväkirjoja, runoja, tarinoita. Sairauteni aikana kirjoitin tuntemuksistani päiväkirjaan. Näin olin irti ”sairaasta” arjesta, joka tuntui välillä liian rankalta. Kirjoittamisen avulla pääsin omaan ihanaan maailmaan, jossa viihdyin paremmin kuin todellisuudessa. Pyrin ajattelemaan, miten avata ovi uudelleen, terveempään arkeen ilman pahaa oloa, pelkoa ja ahdistusta.

Satu: Kirjoittaminen voi toimia pakopaikkana, kun arki ahdistaa. Sen kautta voi etäännyttäen katsella asioita, joihin toivoo muutosta ja jotka vaivaavat mieltä.

Kohtaamisen voima

Raija: Oli vuoden 2000 syksy. Ruskan väriloisto alkoi olla parhaimmillaan. Työtovereita pääsi eläkkeelle ja työt jaettiin jäljelle jääville. Olisi pitänyt osata sano ei! Työtaakkani kävi liian raskaaksi. Päivät venyivät pitkiksi, nukkuminen jäi vähäiseksi, voimani uupuivat. Masennuksen Mörkö muutti kotiimme asumaan, lupaa kysymättä. Kun yksi perheessä sairastuu, se koskettaa kaikkia läheisiä ihmisiä. Sairauteni vei syvälle masennuksen syövereihin. Sänky veti puoleensa ja otti vuodesta 2001 useita kuukausia elämästäni. Niistä en ihan kaikkea muista – ehkä se ei ole tarpeellistakaan. Vaivuin itsesääliin, itsetuhoisin ajatuksin harkitsemattomiin tekoihinkin, joissa onnekseni epäonnistuin. Hoitoni aloitettiin Riihimäen sairaalassa. Kiitos hyvän hoidon, joka on auttanut minua elämään sairaudestani huolimatta.

Tapasin Satun ensimmäisen kerran tammikuussa 2002. Jännitin tätä hetkeä aika lailla, mutta se oli turhaa. Minulle tehtiin toimintakyvyn arviointi (viisi tapaamiskertaa), jonka aikana jännitykseni laukesi. Terapeutin rautaisen ammattitaidon ja miellyttävän olemuksen ansiosta koin haastattelut mielenkiintoisina ja oloni turvalliseksi. Nämä tapaamiset tuntuivat hyviltä: ei kaivettu esiin kaikkea vanhaa ja mennyttä. Tiedostin, että nyt olemme menossa eteenpäin.

Satu: Tavatessamme Raijan kanssa ensimmäistä kertaa hän oli osastohoidossa. Edessäni oli aikuinen, väsynyt, masentunut nainen, joka yritti olla pirteä, puhkesi tuon tuosta kyyneliin ja tarttui terapeutin tapaamisiin kuin viimeiseen oljenkorteen. Raijalla oli hyvä suhde poliklinikan sairaanhoitajaan. He olivat tehneet hyvän pohjustustyön kuntoutukselle. Omahoitaja oli kertonut Raijan historiaa ja että kirjoittaminen oli hänelle tärkeää. Niinpä arviointiin otettiin yhtenä alueena mukaan kirjallisuusterapian keinoja: itselle tärkeiden tekstien jakaminen ja itse tuotettujen runojen tutkiminen. Raijan runot olivat tuossa vaiheessa kauniita, luontoa kuvailevia, hieman ulkokultaisiakin paikoin. Minulle heräsi ajatus: missä on todellinen tunne? Raija suojasi itseään muutokselta. Tämä on tyypillistä kuntoutumisen alkuvaiheessa: ei olla valmiita vielä ottamaan askelia eteenpäin, koska se pelottaa, ja on epävarmaa, johtavatko askelet parempaan. Sovimme määräaikaisen terapian Raijan kanssa.

Raija: Arvioinnin jälkeen minulle ehdotettiin luovaa terapiaa, jossa voin toteuttaa käden taitoja. Hiukan epäröin itseäni, mutta minulle sanottiin, että kritiikin voi heittää roskakoriin. Innokkaasti sitten tartuinkin uusiin haasteisiin. Maalasin kaksi akvarellia. Edelliset pakolliset piirustukset olivat kouluajoilta yli viisikymmentä vuotta sitten. Muovailin savesta Masennuksen Mörön, joka jäi kuivumaan. Seuraavan käynnin yhteydessä otin sen kotiin, maalasin kirkkain värein ajatellen, että voihan pahalla vuokralaisellani olla iloinen vaatetus, jota on ehkä helpompi sietää. Kirjoittaminen alkoi yksilöterapiana, ja ensimmäinen kotitehtävä oli vastata kysymyksiin: Mihin kaikkeen kokemani pelko suuntautuu? Olenko vihainen? Patoutuuko viha? Mitä elämääni kuuluu? Mitä toivoisin siihen kuuluvan? Miten kestän tylsän arjen? Siedänkö katsoa elämän rumempia puolia? Vastaamalla pystyin käsittelemään asioita, jotka painoivat mieltäni ahdistavasti, ja myös niitä, jotka antoivat minulle voimia.

Satu: Raija kirjoitti tapaamistemme välillä paljon tekstejä: runoja ja ajatuksia ikään kuin päiväkirjana. Annoin Raijan omista teksteistä virinneitä kysymyksiä kirjoittamisen jatkotehtäviksi. Olen usein todennut, että kuntoutujan on helpompi kirjoittaa, kun on jokin aihe, teema, johon kiinnittyä. Teemojen tulee kuitenkin nousta kuntoutujan elämästä. Raija oli esimerkillinen kuntoutuja: motivoitunut, halusi saada elämän hallintaansa ja nauttia. Hän oli valmis työskentelemään. Vähitellen teksteihin tuli kauneuden lisäksi myös syvyyttä ja henkilökohtaista kosketuspintaa ja sisäinen maailma alkoi jäsentyä. Tapasin myös Raijan miestä Markkua. Mielestäni Raijan valtavan hienon oman työn ohessa Markulla oli suuri vaikutus siihen, että Raijalla oli tilaa toipua.

Raija: Terapeuttini ehdotti kirjoittajaryhmää. Epäröin, koska pelkäsin kohdata ihmisiä. Rohkaistuin ja lähdin liikkeelle. Ryhmään osallistuessani tajusin aika nopeasti, että vertaisten tapaaminen luo uutta uskoa: en ole yksin sairauteni kanssa. Ryhmämme toimi, jakaminen oli mukavaa. Palaute opetti ajattelemaan asioita eri näkökulmista, kuin mihin oli tottunut kotona neljän seinän sisällä.

Satu: Tarjosin Raijalle yksilöterapian tauottua paikkaa määräaikaisessa kirjoittajaryhmässä. Raijan masennuksen yksi oire oli eristäytyminen. Tähän arvelin ryhmän tuovan muutosta. Mielenterveyden ongelmissa vertaisjakaminen on tehokas asenteiden muokkaaja. Väline ryhmässä oli Raijalle tuttu: kirjallisuus.

Ryhmässä

Kohtasimme

Edessä kaikki taito 

Loimme toisillemme onnen

Me pelokkaat

Kyselimme 

Kirjoitimme 

Ei kiirettä

Äänettömyys antoi aikaa miettiä

Arintakaan ei enää pelottanut uudessa paikassa

Koska tämä ei ollut mikään seikkailu, tämä oli muutos

Olimme ryhmässä oppineet tuntemaan itsemme

Me ymmärsimme toisiamme

Teimme toisiimme vaikutuksen

Viihdyimme uskollisesti ryhmässä

Raija: Kaksi vuotta siitä, kun sairastuin, sain eläkepäätöksen 1.8.2002. Tämä tieto toi helpotuksen ja varmuuden: nyt olen vapaa eikä minun tarvitse miettiä paluuta työhön, josta uuvuin. Voin täyttää jokaisen arkipäivän minulle mieleisillä asioilla, ilman aikataulua. Olin oppinut taas nauttimaan asioista. Suunnittelimme Satun kanssa työpaikalla käynnin, jonka toteutimme 9.10.2002. ”Eläkekahvitilaisuudessa” kyyneleet olivat herkässä, mutta terapeuttini mielestä ne olivat sallittuja. Ajattelin lukea kahvitilaisuudessa, jos vaan pystyn (ja pystyinhän minä) tämän kirjoittamani runon:

Masennuksen mörkö oli viedä elämänilon

Unetonko yö, takanapäin

Edessä uusi aamu ja päivä

Lujasti elämässä kiinni

Hauraana mutta sisukkaana

Luottavaisin avoimin mielin

Häädellen vuokralaistani, masennusta

Huomenna ehkä kaikki paremmin

Vapaana masennuksen taakasta

Kahden vuoden kamppailu

Masennuksen Mörön kanssa

Maaliviiva vielä ylittämättä

Saattotyö teoriassa tehty

Työkyvyttömyyseläkepäätös myönnetty

Ei pakkotahtiseen työhön paluuta

Entisellä työpaikalla käynti

Terapeutin kanssa, yksin mahdottomuus

Syyskuu, viimeiset muuttolinnut

Ensimmäiset yöpakkaset

Luonto muuttaa muotoaan

Muistoissa ihana kuuma kesä

Kedon kukkien aika vaihtuu

Ruskan yltäkylläiseen väriloistoon

Elämäni saa uutta hehkua

Syksyn viileästä raikkaudesta

Yritän löytää uuden sävelen

Sadepisaroiden soitellessa ikkunapeltiin

Syksyn jälkeen saapuu talvi

Puhtaat valkoiset hanget

Pihlajat notkuvat punaisia marjoja

Punatulkut tutuilla ruokapaikoillaan

Riittää niistä omaankin purkkiin

Hyytelöä höysteeksi hirvipaistille

Neljä vuoden aikaa

Kevät, kesä, syksy, talvi

On luonnollinen rikkautemme

Nauttikaamme niistä jokaisesta

Kevät herättää, on kylvön aika

Kesä kasvattaa, luonto kukoistaa

Syksyllä sato säilöön korjataan

Talvella tupa tuoksuu, nautitaan

Satu: Kirjoittajaryhmä oli tässä vaiheessa päättynyt, ja olimme sopineet Raijan kanssa vielä tekevämme työpaikkakäynnin, kun hän on siihen valmis. Raijan ilmoitettua, että voisi sen tehdä, aloimme valmistella reissua. Raija kirjoitti työpaikalleen kirjeen (jota ei oltu tarkoitettu lähetettäväksi). Hän kuvaili tilannetta, jossa myönsi masennuksen saaneen voiton, ilmapiiriä työpaikalla, pakkotahtia ja pettymystään siitä, että oli joutunut lähtemään sieltä sillä tavalla. Kirjeeseen tulivat vielä viestit kullekin työkaverille erikseen. Kävimme kirjettä läpi. Raija kirjoitti myös ajatuksista, joita käynti hänessä herätti, sekä jäähyväisrunon työpaikalle. Käynti oli onnistunut, vaikka Raija jännitti sitä todella paljon. Hän sai hyvästellä entiset työkaverit juuri niin kuin itse halusi ja lähteä toivomallaan tavalla eläkkeelle. Käynnin jälkeen Raija vielä kirjoitti tunnelmiaan, ja me tapasimme muutamia kertoja, kunnes terapia oli ajanut asiansa ja se päättyi.

Mörön häätö

Raija: Seisoimme laivan peräkannella. Oli voimakas merenkäynti, ja hyökyaallot löivät laivan kylkiin. Pidin kädessäni lasipurkkia, johon Mörkö oli laitettu, kera saatekirjeen: ”Jos joku löytää, niin ei tarvitse palauttaa.”

Masennuksen Mörön merimatka

Sinivalkoiseen laivaan me astuttiin

Tervetuloa! Meille lausuttiin

Tämä merimatkamme ihmeellinen

Masennuksen Mörölle viimeinen

Menomatkalla kohti Tukholmaa

Oli olomme ihanan leppoisaa

Laivan antimia me maisteltiin

Seura mukava, siitä myös nautittiin

Bussiajelua sekä historiaa

Osa meistä lähti katsomaan

Minä sängyssä loikoilin, ihanaa

Kohta elämä minua helpottaa

Paluumatkalla saaristomerellä

”Pullopostini” kohta seilaa

Lasipurkissa tiiviisti viesti on

Savimöykkyni, Mörkö iloton

Meren kuohupääaallot Mörön vei

Sillä kotiini paluuta koskaan ei

Vuokrasuhde luvaton päättyi näin

Tästä hyvä on jatkaa eteenpäin

Koti toisenlainen nyt odottaa

On elämä paljon helpompaa…

Satu: Raija soitti minulle töihin eräänä päivänä ja pyysi käymään. Sanoin piipahtavani lähtiessäni töistä kotiin. Oli mukava nähdä pitkästä aikaa. Raija kuulosti virkeältä ja hyväntuuliselta. Hän kertoi minulle häätäneensä masennuksen mörön. Ja millä tavalla! Nauraa hihittelimme yhdessä ovelalle tempulle: Raija oli lukinnut mörön lasipurkkiin kirjeen kanssa ja hukutti sen Itämereen!

Terapiasuhteesta asiantuntijoiksi

Raija: Toukokuussa 2006 Satun kanssa vaihdettiin kuulumisia sähköpostilla. Hän kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan puhumaan kirjoittamisen terapeuttisuudesta Helsinkiin Kallion kirjastoon lokakuun puolivälissä? Saisin ihan rauhassa miettiä ja päättää, suullisesti vai kirjallisena palautteena. Hän oli sitä mieltä, että olisi kyllä kamalan kiva jakaa tilaisuus kanssani, olemme olleet niin hyvä tiimi, että voisimme puhua terapeutti–kuntoutuja-äänillä. Mietin asiaa ja vajaan kuukauden päästä vastasin, että olen valmis laittamaan itseni likoon. Olen tervehtynyt masennuksesta ja tunnen itseni niin vahvaksi, että pystyn esiintymään julkisesti yleisön edessä.

Satu: Raija muutti Riihimäeltä pois, mutta me vaihdoimme kuulumisia sähköpostin välityksellä ja vähitellen minusta alkoi tuntua, että olin saanut ihanan ystävän. Tästä kouluaikoina aina puhuttiin hartaasti, että ”potilaisiin ei ystävystytä”. Kysyin itseltäni, miksi ei, jos kemiat pelaavat ja asia on yhdessä pohdittu ja avattu? Olin saanut Raijalta luvan käyttää hänen esimerkkiään luennoidessani kirjallisuusterapiasta ja uskalsin ehdottaa Raijalle yhteistä projektia Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen opintopiirin puitteissa.

Opintopiiri, Kallion kirjasto, torstaina 12.10.2006 klo 18–20

 Raija: Junamatka Pieksämäeltä Hämeenlinnaan. Yövyin Niemisillä. Näin meille jäi illasta hetki aikaa valmistautua seuraavan illan tilaisuuteen. Automatka Helsinkiin sujui turvallisesti. Meillä oli iloinen ja välitön tunnelma. Kun juutuimme kaupungin ruuhkaan, minulla alkoivat perhoset pöristä vatsassa ja sydämen puoleinen poski hehkui kuin kypsä mansikka. Yritin olla ajattelematta esiintymistäni, onhan minulla tukea rinnallani. Saavuimme ihan aikataulussa. Opintopiiriin osallistui meidän lisäksi 12 ihmistä. Osallistujat esittäytyivät, sitten oli meidän tiimin vuoro. Kerroin rehellisesti, kuinka kovasti minua jännittää. Tottuessani tähän uuteen tilanteeseen jännitys kuitenkin hävisi. Yhdessä kerroimme masennuksestani, hoitoon pääsystä, kuntoutuksesta ja terapiasta. Mielenkiintoa ja hedelmällistä keskustelua herätti mielenterveyspotilaiden nopea hoitoon pääsy ja erittäin hyvä yksilöllisesti suunniteltu kuntoutus Riihimäellä. Kirjoittamisen avulla avautui monia patoutumia.

Tämä opintopiiri Kallion kirjastossa oli erittäin hyvä. Sain julkisesti käsitellä masennukseni alusta loppuun. Tunsin voimakkaasti, että kaikki tilaisuudessa läsnä olleet olivat tukenani ja ymmärtäväisiä. Terapeuttini kanssa todistimme, että kirjoittaminen on oiva terapeuttinen hoitomuoto, jonka avulla voi selvitä vaikeastakin masennuksesta. Lausun lämpimät kiitokseni Kirjallisuusterapiayhdistykselle, että sain olla läsnä kanssanne.

Satu: Oli kuin olisimme käyneet Masennuksen mörön haudalla. Ajaessamme Helsingistä Hämeenlinnaan kävimme vielä läpi iltaa ja yhteistä prosessiamme. Nauru oli herkässä. Olimme valtavan iloisia siitä, että Raija oli ottanut haasteen vastaan, ylittänyt jännityksen ja antanut eräälle kuntoutumistarinalle kasvot.

Raija Sinisilta ja Satu Nieminen