Hallaus

Hallaus, äänekkään pohojosen pää-äänenkannattaja, puhisee Huutomerkki ry:n rahisevana kaijjuttimena Oulusta maailmalle. Julukasussa julukastaan pääasiallisesti kaunokirijallisia kirijotuksia, joskaa se ei oo sokia myöskään tekstille, joka näyttäytyy rumistelevana, epäkirijallisena taikka muuten kierona.

Jesse Heikkinen: Köln
Jesse Heikkinen: Köln

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 26.7.2016)

“Pahuus ei ole todellista, se on vain eksyneen ihmisen epätoivoinen tapa tulkita maailmaa.”

 

                                                                                                                                                                                                      Pilas Tantimaar, Pyhä 408

 

 

Pieniä ystäviä

 

                            Väreilevä ilma saa Kölnin tuomiokirkon rauniot muistuttamaan puusaunan seinillä tanssivia aavemaisia varjoja. Auringon paahtava paiste pitää huolen siitä, ettei asema-aukiolla liiku ainoatakaan ihmistä. Tuomiokirkon raunioiden keskeltä nousee valtava kierreportaikon muotoinen ruosteinen monumentti, joka päättyy jättimäiseen kultaiseen hammasrattaaseen. Hammasrattaan keskellä on teräksinen ummistettu silmä.

                            Jalkojeni juurella seisoo kissa. Kissalla on miehen kasvot. Hän kertoo, että Köln on Euroopan suurin satamakaupunki. Euroopan asukasluku on 1,3 miljoonaa. Vuosi on 2084.

 

                            Aikoinaan Reinin ylittävän rautatiesillan alla lepää uupuneita kansalaisia. Useasta suunnasta kuuluvat kuorsaukset ja tuhinat muodostavat polyrytmisen unisonaatin, jonka päälle kaunis naisääni hyräilee lohdullista melodiaa.

                            Naisella on viattomat, jadenvihreät silmät, joille on mahdotonta valehdella, tumma iho ja värittömät, vyötärölle asti yltävät hiukset. Ympärillä lumoutuneet miehet katselevat naista, mutta kukaan ei halua kajota häneen luvatta. Hänen viattomuutensa on liian puhdasta sellaiseen. Sen näkee miesten katseista.

                            Nainen on avojaloin. Hänen vasemman jalkansa nimetön ja pikkuvarvas ovat kasvaneet yhteen. Tuo pieni mutaatio on tuossa vartalossa söpö kuriositeetti, eikä mikään iljettävä suunnitteluvirhe.

                           

                            “Pulut ovat saastaisia ja lokit rumaäänisiä. Mutta mikä on tämä kutsu, kirkas, mustavalkoinen? On aika hengitää, aika kengittää”, ahavoitunut mies lausuu piippu kädessään. Ympärillä parveilelevat kansalaiset taputtavat. “Sinä se vasta olet iloinen veikko!”, joku huutaa ja muut nyökkäilevät.

 

                            Haaveileva naisääni nukuttaa edessään makaavaa lapsikatrasta lempeällä laululla. Jadenvihreät silmät hymyilevät:

 

“En tiedä, miksi osani on olla lentävä,

mutta tiedän: se on elämäni tehtävä

 

Lentäessäni näe en mitään,

jatkan, vaikka siltikään

 

en ymmärrä siipieni toimintaa,

ne minut turvaan toimittaa

 

Kas hei, horisontissa neidot meren

Siipeni kärventyvät, silti eteenpäin menen

 

Poltin jo sarveni, raajani,

mutta mitä niillä tekee jos kauneutesi

 

onkin pelkkä uskomus,

tämän koin elämälle olit tarkoitus.”?

                            Miehenkasvoinen kissa kertoo, että kaupungin alla kulkee satojen kilometrien mittainen merivedestä tislatun makean veden verkosto. Verkosto on jaettu kolmeen toisiinsa yhteydessä olevaan blokkiin: A, B ja C.

                            A-blokin varrella on vedenkeruupisteitä, joista ihmiset saavat hakea puhdasta juomavettä. Käyttöä ei ole rajoitettu, koska merivettä on runsaasti ja sen tislaaminen on helppoa: vesi ajetaan ensin mataliin altaisiin, joissa se lämmitetään keskitetyllä aurinkoenergialla kiehuvaksi. Vesihöyry ajetaan maanalaiseen putkistoon, jäähdytetään jälleen nesteeksi ja ohjataan blokkeihin.

                            Seuraava blokki on maanalainen vesivoimala. Voimalasta saatava energia menee varastoon niitä tilanteita varten, jolloin aurinkovoima ei riitä. Valtaosa sähköstä tuotetaan aurinkoenergian avulla.

                            B-blokista vesi virtaa viljelyblokki C:hen, jossa kasvaa valtaosa Kölnin viljelykasveista. Viljely tapahtuu veden päällä kelluvilla, orgaanisesta seoksesta rakennetuilla lautoilla, jotka simuloivat erilaisia kasvuympäristöjä, kuten peltoa, metsikköä, suoympäristöä ja niin edelleen. Kasvuympäristöt ovat eristetty toisistaan ja niihin on istutettu kasvien lisäksi hyönteisiä ja sieniä. C-blokki on pinta-alaltaan suurin blokki. Ne makean veden kalalajit, jotka ovat säilyneet hengissä, on istututettu C-blokkiin. Vedenalaiset ekosysteemit on pyritty vastaamaan mahdollisimman paljon muinaisia luonnollisia elinympäristöjä.

 

                            “Ohjeet blokkien rakentamiseen ja Toisen maailmanajan luomiseen tuli Pyhän 408:n johtajalta, Pilas Tantimaarilta. Pyhä 408 on vuosisatoja vanha veljeskunta, joka on suojellut ja vartioinut muinaista pyhää kirjaa, joka tunnettiin ympäri maailmaa nimellä Voynich Manuscript. Kaikki tapahtumat oltiin kuvailtu kirjassa tarkasti, mutta kukaan ei osannut tulkita tekstiä oikein. Vain veljeskunta ymmärsi kirjan salaisuudet - ymmärsi myös sen, ettei salaisuuksia tullut paljastaa ennen Toisen maailmanajan alkua”, kissa jatkaa hymyillen.

                            “Ennen Toista maailmanaikaa ihmisten aiheuttama ilmastonmuutos sai aikaan ennennäkemätöntä kuivuutta Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Lähi-Idässä, Intiassa sekä Kaakkois-Aasiassa. Kuivuus pilasi laajoja viljelyalueita sekä aiheutti tuhoisia metsäpaloja. Miljardit ihmiset menettivät elinkeinonsa ja joutuivat muuttamaan maalta kaupunkeihin, joissa ei ollut tarpeeksi tilaa kaikille. Samaan aikaan jäätiköiden sulaminen muokkasi maailmankarttaa ja hukutti suuren osan Eurooppaa veden alle. Maailmanlaajuinen pakolaisliike riistäytyi käsistä, eikä jokaiselle ihmiselle rittänyt elintilaa. Tässä vaiheessa jäljelläolevasta vedestä tuli kauppatavaraa. Syntyi mekkaloita ja vallankumouksia, jotka loppujen lopuksi laajenivat ja yhdistyivät siihenastisen maailmanhistorian suurimmaksi sodaksi. Ihmiskunta oli saavuttanut rajansa.”

 

                            Iloisen veikon maineessa oleva ahavoitunut mies on kerännyt ympärilleen suuren väkijoukon. Hän vaikuttaisi olevan pidetty henkilö - ja miksei olisi. Mies yskäisee ja lausuu kuuluvalla äänellä:

 

                            “Jos Jumala olisi olemassa ja hän luomistyöltään joutaisi vilkaisemaan ihmiskuntaa, ihmiset muistuttaisivat kovasti muurahaisia, sillä erotuksella toki, että ihmiset eivät suurella kepillä sohiessa käy kuseksimaan happoa. Toisin kuin muurahaiset, ihmiset alkaisivat väittelemään siitä, onko Jumalan nimi Jehova, Allah, Jahve vai ehkä Raimo ja unohtaisivat, että itse Jumala juuri sohi heitä suurella kepillä. Tämä johtaisi puolestaan riitatilanteeseen, joka kärjistyessään saattaisi aiheuttaa maailmanlaajuisen mökötyksen ilmapiirin, jonka seurauksena epämukavuudesta tulisi mukavuustila.

                            Ravinnon kulutus laskisi huomattavasti, sillä nälissään ihminen on omimmillaan naljailemaan veljelleen, ja se jos joku olisi epämukavuuden aikakautena mukavaa. Kansat - joka sinä ihmisvihan aikana olisi enää vain geologinen peruste määritellä ihmisryhmittymiä - kannustaisivat toisiaan syljeskelemällä toistensa päälle ja vittuilun yhteydessä piereskelisivät toistensa seurassa karmean hajuisia pieruja karkoittaakseen lajitoverinsa ympäriltään. Ajan kuluessa kaikki se, mikä nykyään määritellään epäkohteliaaksi, tulisi niin luonnolliseksi osaksi jokapäiväistä arkikäyttäytymistä, ettei mikään enää vihastuttaisi ketään.

 

                            Vasta sitten joku saattaisi muistaa, että Jumala kosketti heitä.”

 

Raivokkaiden aplodien ja vihellyskonsertin siivittämänä iloisen veikon maineessa oleva ahavoitunut mies kumartaa ja ottaa pitkän kulauksen kirkkaassa pullosta olevaa kirkasta juomaa.

 

                            “Jokaiseen jäljellä olevaan suureen kaupunkiin on rakennettu blokkien lisäksi Voynich Manuscriptin ohjeiden mukaisesti suuri kierreportaikon muotoinen ruosteinen monumentti, joka päättyy jättimäiseen kultaiseen hammasrattaaseen, jonka keskellä on teräksinen ummistettu silmä. Monumentti muistuttaa menneestä ajasta, jolloin ihmiset ummistivat silmänsä ilmiselvän tuhon edessä. Hammasratas kuvastaa sitä teknologian ja ekonomian ylivaltaa, joka ajoi ihmiskunnan tuhon partaalle. Menneitä virheitä ei tulisi koskaan unohtaa”, miehenkasvoinen kissa aloittaa jälleen.

                            “Ilman veljeskuntaa Toisen maailmanajan rakentaminen olisi ollut mahdotonta. Veljeskunta yhdisti ja vapautti kansakunnat ekonomian kahleista. Kaikki menneet kaunat ja velat unohdettiin. Ihmiskunta sai toisen mahdollisuuden. Kun Toinen maailmanaika oli rakennettu, veljeskunta koki tehtävänsä täytetyksi ja hajosi. Hajosi siksi, ettei heillä olisi liikaa valtaa. Menneiden aikojen yksi tärkeimmistä opetuksista oli, että liika valta pienellä ihmisjoukolla johtaa vallan väärinkäyttöön. Vallanhimoinen ihminen ei tunne rajojaan.”

 

Kissan kasvot jähmettyvät vakavaan tuijotukseen ja hän lausuu kuin transsissa:

 

                            “Kollektiivinen mieli, ryhmäkuri ja liian tiiviit yhteisöt tulee unohtaa. Niissä vallitsee vain näennäinen vapaus ja illuusio humaaniudesta. Vapaus ja humaanius todellisuudessa tarkoittavat sitä, että jokainen yksilö saa absoluuttisen oikeuden toteuttaa itseään, elää haluamallaan tavalla, olla olemassa kuten itse haluaa ja suoda toisille nämä samat oikeudet. Kun kaikki perustuu kunnioitukseen, ei armeijoita, hallituksia tai uskontoa tarvita kertomaan, miten tulisi elää.

                            Valta on muiden ihmisten tekemistä alempiarvoisiksi. Alistamalla ei kuitenkaan koskaan saavuta harmoniaa, vaan luo pelkästään lisää vallanhimoa. Ei ole olemassa virheitä todellisessa ihmisyydessä, ja tämän ymmärrettyään veljet ja siskot oppivat viimeinkin kunnioittamaan itseään ja muita. Silloin ei valtapelejä enää tarvita. Pahuus ei ole todellista, se on vain eksyneen ihmisen epätoivoinen tapa tulkita maailmaa.”

 

                            “Ei se ole vakavaa, en minäkään muista mitään. Kutsumme noita otuksia Pieniksi ystäviksi. Ne ovat kai jonkinlaisia kyborgeja jotka Pyhä 408 loi, ennen kuin ihmiset menettivät muistinsa”, rauhallinen naisääni sanoo ja kaunis vihreäsilmäinen nainen ottaa hellästi kädestäni kiinni.

                            “Minua kutsutaan Pieneksi Merenneidoksi. Varpaitteni takia”, hän jatkaa ja heiluttelee yhteenkasvaneita varpaitaan.

                            Vihdoinkin uskallan avata suuni: “En muista nimeäni. En muista mitään. Minulla on vain sellainen tunne, että minun täytyy päästä kuuntelemaan, mitä merellä on sanottavana.”

                            “Seuraa A-blokkia ylävirtaan niin löydät meren. Voisi olla hyödyllistä vaihtaa ensin muutama sana Höyryävän Ääntiön kanssa. Hän lausuu tuolla runojaan ihmisille”, nainen vastaa hymyillen ja osoittaa ahavoitunutta iloista veikkoa.

 

 

Höyryävä Ääntiö

 

                            “Voi olla, että vanhan maailman tuhoutuminen aiheutti koko ihmiskunnan laajuisen trauman, emmekä halua muistaa mitään”, Höyryävä Ääntiö sanoo ja ottaa kulauksen läpinäkyvää juomaa.

                            “Toisen teorian mukaan ihmiset alistuivat niin kovasti kollektiiviseen mieleen, että lopulta unohtivat itsensä. Lapsesta lähtien ihmisestä pyrittiin muokkaamaan ‘keskiarvoinen kansalainen’ ja kun loppujen lopuksi kenelläkään ei ollut enää muun kuin ‘keskiarvoisen kansalaisen’ ajatuksia, kaikki oli unohdettu. Ihmiskunnasta tuli pelkkä hiljainen, staattinen möykky.”

                            “Entä sitten Pienet ystävät? Jonkunhan on täytynyt luoda heidät”, kysyn epäilevänä.

                            “Kukaan ei voi varmasti sanoa, ovatko Pienet ystävät ihmisten luomuksia, evoluution tuote vai avaruudesta saapuneita vierailijoita. Mistäpä sitä tietää?”, Höyryävä Ääntiö hörähtää.

 

                            “Minulla on pakonomainen tarve päästä meren äärelle. En tiedä, mikä siellä odottaa, mutta olen varma että se on jotain tärkeää”, sanon. Höyryävä Ääntiö asettaa maissipiipun huulilleen, sytyttää sen ja imelän tuoksun siivittämänä aloittaa: “Tee kuten sinusta tuntuu oikealta. Hyväksynnän hakeminen muilta on alistumista kollektiiviseen mieleen. Hyväksynnän hakemisen myötä itse teot eivät ole pääosassa, vaan silloin ihmisestä tulee osa elotonta massaa. Silloin teot eivät vie mihinkään, silloin kaikki kiertävät vain samaa päätöntä kehää, jossa toistetaan totuttuja turvallisia asioita. Se on pelkkää mekaanista toistoa. Juuri tähän perustuu teoria kollektiivisen mielen aiheuttamasta tuhosta!”

                            “Ei minkään elollisen pitäisi olla rajoitettu itseilmaisussaan - päinvastoin meidän tulisi kannustaa toisiamme luomaan uutta! Ole olemassa, ystävä!” Höyryävän Ääntiön olemus on kuin riemukkaalla sirkuskarhulla. Hän vetää uudet henkoset maissipiipustaan, pidättää henkeään hetken ja puhaltaa savut ulos. Ymmärrän, mistä mies on saanut nimensä.

 

                            Kiitän Höyryävää Ääntiötä hänen ajastaan ja lähden kävelemään A-blokkia pitkin ylävirtaan. Pienen kumpareen takaa avautuva näky saa minut pysähtymään. En ole koskaan tuntenut itseäni niin pieneksi. Rannaton horisontti levittäytyy eteeni kuin valtavan lintuemon siivet ja sulkee minut syleilyynsä.

                            Huomaan pienen soutuveneen, jonka kylkeen on maalattu kultainen hammasratas, jonka keskellä on ammollaan auki oleva silmä. Mieleni tekee istua veneeseen ja soutaa kohti horisonttia. Jokin ajatuksessa pelottaa, mutta rohkaistun muistaessani Höyryävän Ääntiön sanat. Teen kuten minusta tuntuu: Työnnän veneen veteen ja alan soutamaan. Laineiden takaa meri puhuu minulle:

 

                            “Jokainen on tarpeellinen jollekulle. Jokainen on arvokas ja ansaitsee kunnioitusta. Jokaisella on oikeus elämään ja vapauteen, jota kenenkään ei tulisi rajoittaa tai kieltää. Jokainen ansaitsee kunnioitusta. Kunnioittakaamme toisiamme sellaisina kuin olemme, sillä jokaisella on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi! Rakkaus on pysäyttämätön kaleidoskooppi!”

                           

 

408

 

                            Pieni vene lipuu horisontin maalaaman rajan taakse. Pieniä ystäviä on kokoontunut katsomaan näkyä.

                            “Nyt kaikki on heistä kiinni”, naisenkasvoinen koira sanoo, “Pilas Tantimaaria, tai ketään muutakaan ei enää ole. Pyhä 408 on viimeinkin hajonnut.”

 

Haaveileva naisääni kantautuu sillan alta:

 

“En tiedä, miksi osani on olla lentävä,

mutta tiedän: se on elämäni tehtävä

 

Lentäessäni näe en mitään,

jatkan, vaikka siltikään

 

en ymmärrä siipieni toimintaa,

ne minut turvaan toimittaa

 

Kas hei, horisontissa neidot meren

Siipeni kärventyvät, silti eteenpäin menen

 

Poltin jo sarveni, raajani,

mutta mitä niillä tekee jos kauneutesi

 

onkin pelkkä uskomus,

tämän koin elämälle olit tarkoitus.”