Kirjallisuusterapia

Kirjallisuusterapia-lehti yhdistää ihmisiä, jotka käyttävät kirjoittamista ja lukemista kirjallisuusterapeuttisessa työskentelyssä. Lehdessä julkaistaan paitsi alaa käsitteleviä artikkeleita, esseitä ja kirja-arvioita myös runoja sekä proosaa.

Kirjallisuusterapia 1/2016. Silja Mäki: Sananlaskut ja metaforat portteina ymmärrykseen kulttuuripsykiatrian poliklinikalla
Kirjallisuusterapia 1/2016. Silja Mäki: Sananlaskut ja metaforat portteina ymmärrykseen kulttuuripsykiatrian poliklinikalla

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 19.12.2016)

Sananlaskut ja metaforat portteina ymmärrykseen kulttuuripsykiatrian poliklinikalla

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriin HUS:n (HYKS) kulttuuripsykiatrian poliklinikka tarjoaa tutkimusjaksoja ja konsultaatiopalveluita potilaille, joiden kieli- ja kulttuuritausta vaikuttavat merkittävästi psykiatriseen arviointiin sekä hoidon suunnitteluun ja toteutukseen. Työskentely toteutuu aina tulkin avulla. Näin arvostetaan jokaisen omaa kieltä. Paitsi kulttuuridiagnostinen haastattelu ja narratiivinen altistusterapia myös sananlaskut ja metaforat toimivat poliklinikalla portteina yhteiseen ymmärrykseen. Näillä toimintatavoilla on selviä yhteyksiä kirjallisuusterapiaan. Vierailu viritti miettimään uudenlaisia sovelluksia kirjallisuusterapian alalle.

 

Silja Mäki

Tapasin aurinkoisena helmikuun päivänä kulttuuripsykiatrian poliklinikalla Helsingin Meilahdessa sairaanhoitaja, psykoterapian maisteri* Nina Marttisen ja toimintaterapeutti Virve Viljasen. Heidän lisäkseen poliklinikan tiimiin kuuluvat kaksi osastonlääkäriä ja apulaisylilääkäri sekä psykologi, kuvataideterapeutti ja kaksi sosiaalityöntekijää. Muutaman vuoden ajan toiminut kulttuuripsykiatrian poliklinikka kuuluu HUS:n erityispoliklinikoihin. Aiemmin erillisenä toiminut Kuurojen psykiatrian poliklinikka on yhdistetty osaksi yksikköä. 
 

Yhteys kirjallisuusterapeuttiseen ajatteluun syntyy keskustelussamme heti kättelyssä. Narraatio ja tarinallisuus ovat poliklinikan toiminnan yhteinen tekijä. Sairaanhoitaja Nina Marttinen näkee narraation sen tutkimisena, mikä merkitys eletyllä elämällä on tässä päivässä kunkin elämässä. Sen avulla etsitään vastauksia kysymyksiin: Kuka olen? Mistä tulen? Mistä voimavarani löytyvät? Toimintaterapeutti Virve Viljasen työssä narraatio liittyy toiminnallisuuteen. Sen avulla tutkitaan potilaan rooleja omassa elämässä: kuka on äiti tai isä, kuka hoitaja, opettaja tai sotilas. Apuna toimivat tarvittaessa värit ja viivat.

Viljanen kuvailee, miten hän aloittaa potilaan kanssa toimintakyvyn arvion laittamalla tämän tekemään kirjan, konkreettisen esineen sivujen taitteluineen, langalla sitomisineen ja kankaisine tai nahkaisine kansineen. Saan käsiini kauniin kirjan, jossa on punakukalliset kannet ja sivut solmittu sinisellä langalla. Valkoiset sivut tuntuvat huutavan tarinaa. Tarinan kirjoittaminen sivuille jää potilaan omalle vastuulle. Toki Viljanen kannustaa siihen niitä, joille katsoo kirjoittamisen olevan mahdollista ja hyväksi.

Potilaita tulee monista kulttuureista. Kaikille ei voi antaa tehtäväksi kirjan tekemistä. Siihen ei ole kosketuspintaa, jos tulee paimentolaiselämän keskeltä eikä ole luku- ja kirjoitustaitoa. Silloin Viljanen käyttää kuvahaastattelua. Niille, joilla on oppimisvaikeuksia, hän teettää muun muassa visuomotorisia muistiharjoituksia.

 

Kulttuuridiagnostinen haastattelu tarkentaa kuvaa

Poliklinikan keskeinen tehtävä on kulttuuridiagnostisen haastattelun tekeminen. Sen avulla tarkastellaan, onko aiemmin annettu psykiatrinen diagnoosi – useimmiten post-traumaattinen stressireaktio tai masennus – oikea vai olisiko potilaan oireilussa kyse kulttuurisesta ja kielellisestä ristiriidasta. Onko puutteellinen kielitaito tai kulttuuriin sopeutumattomuus sittenkin ongelmien juuri?

”Haastattelussa annetaan potilaalle oma ääni: Miten sinä kuvaisit ongelmiasi? Mitä ajattelet siitä, miksi tämä on tapahtunut juuri sinulle? Potilas saa mahdollisuuden peilata identiteettiään, taustaansa ja yhteiskuntaa, jossa nyt elää. Ovatko identiteetti ja tausta voimavara vai pahentavatko ne ongelmia?” Nina Marttinen kuvailee tärkeitä kysymyksiä.

Esille nousee se, mistä potilas uskoo sairauden johtuvan ja minkä hän uskoo auttavan siihen. Uskomukset ovat Marttisen mukaan usein merkittävässä roolissa. Niiden myötä mietitään, miten asia hoidettaisiin omassa maassa. Uskonnollisissa kysymyksissä potilaita auttaa usein se, että etsitään yhtäläisyyksiä eri uskontojen välillä. Heille on huojentavaa huomata, etteivät eri maiden tavat katsoa maailmaa loppujen lopuksi eroa valtavasti toisistaan uskonnon näkökulmasta.

Uskomukset ovat monille potilaille tärkeitä, ja niiden avulla voidaan löytää helpotusta ahdistukseen. Esimerkiksi muslimien djinnit, pahat olennot, jotka aiheuttavat sairautta, eivät osaa lentää meren yli. Näin potilas voi havaita olevansa Suomessa turvassa, ja sairaus alkaa hellittää.

 

Kivi on arvokas omalla paikallaan

Potilaiden tavoissa ja tarpeissa kertoa elämäntarinaa on yhtä suuri vaihtelu kuin heidän kulttuuritaustoissaan. Joku kertoo tarinansa kolmessa minuutissa, toiselle eivät tahdo riittää kuusi puolentoista tunnin mittaista tapaamista. Esimerkiksi Irakista tulleilla saattaa olla ammatti, jossa he käyttävät runomittoja työssään. Toisessa ääripäässä ovat ihmiset, joilla on vain arkikielen taito, ei kykyä metakielen käyttöön tai sanoja tunteiden reflektointiin. Toki korkeasti koulutettukin voi olla sillä tavoin traumatisoitunut, ettei hänellä ole yhteyttä tunteisiin.

Usein sananlaskut ja metaforat ovat keino löytää kosketuspintaa työntekijän ja potilaan välille. Luontometaforat avaavat parhaiten yhteistä ymmärrystä: ”Suruni on niin suuri, että se sulattaa kiven.” ”Kivi on arvokas omalla paikallaan” tarkoittaa kurdin kielessä sitä, että jokaisella on yhteisössä oma paikkansa ja jokainen on arvokas. ”Näin lähdetään etsimään vastausta siihen, miten oma paikka löytyy Suomessa”, Nina Marttinen kertoo.

Virve Viljanen näkee metaforat portteina, joiden kautta päästään avaamaan suhteita. Potilaita täytyy usein kuunnella hyvin tarkoin tuntosarvin ja antaa luottamuksen syntyä, ennen kuin he uskaltavat puhua aroista asioista. He saattavat pelätä tulevansa pahoinpidellyksi, jos kertovat liikaa. Toisaalta metaforien kautta voidaan päästä hyvin nopeasti syvällisiin asioihin. Kysymys ”puuttuvatko sinun puustasi lehdet?” saattaa osua tärkeään kohtaan potilaan kokemuksessa.

Metaforia tarvitaan myös, koska monien potilaiden kulttuureissa ei ole sanoja eikä käsitteitä vaikkapa masennukselle ja ahdistukselle. Olotilaa voi silloin kuvata lause: ”Olen rampautunut jänis, jota kettu ajaa takaa.” Moni on myös kasvatettu niin, ettei heikkoutta saa näyttää vaan on aina oltava pystyssä päin.

Vastaanotolle on tullut useita naisia, jotka haluavat kirjoittaa kokemuksistaan kirjan. Jotkut ovat sen jo aloittaneetkin. Osa heistä on pitänyt kokemuksistaan päiväkirjaa jo ennen Suomeen tuloaan. Nämä useimmiten Kurdistanista, Iranista tai Irakista tulleet naiset haluavat kertoa tarinansa, jotta yhdenkään pienen tytön ei enää tarvitsisi kokea sellaista alistamista, mitä he ovat joutuneet kokemaan. Kirjan kirjoittamisen toiveeseen liittyy oivallus, että he ovat päässeet maahan, jossa naisia kuullaan ja arvostetaan.

 

Narratiivinen altistusterapia konkretisoi elämäntarinan

Nina Marttinen käyttää työssään narratiivista altistusterapiaa (josta tarkemmin tässä lehdessä Terhikki Linnainmaan artikkelissa). Hän levittää minulle malliksi pöydälle paksun harmaan villalangan pätkän kuvaamaan elämänkaarta ja sen varrelle vaaleanpunaisia muovikukkia kuvaamaan onnellisia tapahtumia ja kiviä kuvaamaan haasteita ja traumaattisia kokemuksia. Lankakerän loppuosa kuvaa tulevaisuutta.

Jo visuaalisuus sinänsä tässä menetelmässä auttaa Marttisen mukaan konkretisoimaan elämän tapahtumat.  Tarkoituksena on myös se, että jokaisella tapaamisella käydään läpi traumaa, altistetaan sille. Tapaamisten lopussa Marttinen kirjaa sen aikana kuulemansa tarinan paperille. Viimeisellä tapaamisella hän antaa asiakkaalle kokonaisen tarinan kirjoitetussa muodossa. Siihen tulee myös tulkin allekirjoitus. Tällä todennetaan se, että mahdolliset tapahtuneet ihmisoikeusrikkomukset tulevat esille.

 

Välitän siitä, että välität

Viljanen ja Marttinen korostavat kielitaiton merkitystä. Esimerkiksi sopii ihminen joka on tullut Suomeen 15 vuotta sitten ja saanut asiaankuuluvat kotoutumisen liittyvät toimenpiteet, mukaan lukien kolmen vuoden suomen kielen opetuksen. Hän on kuitenkin ollut tuohon aikaan liian vaikeasti traumatisoitunut voidakseen opiskella. Hän tulee vuosien päästä avun piiriin, kun ongelmat ovat vähitellen kasautuneet ja hän on syrjäytynyt. ”Eikö kotouttamisessa ja kielen oppimisessa voisi olla yksilöllisempiä polkuja ja monen tasoista opetusta”, Viljanen perää. ”Nyt samoissa opiskeluryhmissä on yliopiston käyneitä ja lukutaidottomia paimentolaisia.”

Psykoterapeuttina minua kiinnostavat Marttisen ja Viljasen näkemykset siitä, voivatko psykoterapia ja kirjallisuusterapia toimia kahden kesken asiakkaan kanssa tulkin välityksellä. He eivät näe sille esteitä. Psykoterapiaa toteutetaankin jonkin verran tulkin avulla, ja tulkkiavusteiselle psykoterapialle on varmasti pian paljon tarvetta. Kirjallisuusterapiassa, niin yksilö- kuin ryhmätyöskentelyssä, tulkki voi kääntää lyhyet paikan päällä syntyneet tekstit samalla tavalla kuin puheen. Tässä lienee uusien aluevaltausten paikka kirjallisuusterapeuttiselle toiminnalle. Näen myös houkuttelevana sen mahdollisuuden, että asiakas tulisi poliklinikalla itse tekemänsä kirjan kanssa kirjallisuusterapeuttiseen ryhmään kirjoittamaan tarinaansa sen valkoisille sivuille.

Virve Viljasen kokemuksen mukaan potilaat lähtevät kulttuuripsykiatrian poliklinikkajakson jälkeen elämässään eteenpäin voimaantuneina ja ainakin hiukan vahvempina. Kaiken kaikkiaan heistä huokuu hämmästyttävää luottamusta elämään ja kykyä nähdä valoa ikävistä kokemuksista huolimatta.

Nina Marttinen lisää, että heidän tiiminsä on sillä tavalla ammatillinen, että työpaikalla uskalletaan päästää potilaat lähelle ja olla ihminen ihmiselle. Tämän voi vaistoja myös näistä kahdesta naisesta haastattelun yhteydessä. Heistä huokuu aitoa lämpöä ja välittämistä potilaitaan kohtaan.

Marttinen lopettaa haastattelun viitaten Theodore Rooseveltin sanoihin: "Kukaan ei välitä siitä, paljonko tiedät, ennen kuin he tietävät, paljonko välität."
 
Silja Mäki on psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti ja kirjallisuusterapiaohjaajien kouluttaja. 

 

Kirjallisuutta

Bäärnhielm, Sofie, Scarpinnati Rosso, Marco & Pattyi, Lazlo (2010) Kulttuuri ja psykiatrinen diagnostiikka. Käsikirja kulttuuriseen haastatteluun psykiatriassa. Suom. Tapio Halla ja Suomen psykiatriyhdistyksen transkulttuurinen jaos. Helsinki: Duodecim. Saatavilla www-muodossa: http://www.tampere.fi/liitteet/k/5urs2njD3/kulttuuri_ja_psykiatrinen_diagnostiikka.pdf. Luettu 4.2.2016.