Kirjallisuusterapia

Kirjallisuusterapia-lehti yhdistää ihmisiä, jotka käyttävät kirjoittamista ja lukemista kirjallisuusterapeuttisessa työskentelyssä. Lehdessä julkaistaan paitsi alaa käsitteleviä artikkeleita, esseitä ja kirja-arvioita myös runoja sekä proosaa.

Kirjallisuusterapia 2/2016. Tuuli Jokivartio: Kaikuja Tuusulanjärveltä
Kirjallisuusterapia 2/2016. Tuuli Jokivartio: Kaikuja Tuusulanjärveltä

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 20.12.2016)

Kaikuja Tuusulanjärveltä

 

Päivi Virtanen: Löytöretkiä. Tuusulanjärven toisenlaisia taideaarteita etsimässä. Tuusula: Reuna Oy, 2016.

 

 

Päivi Virtasen Löytöretkiä on kirjailijan aiemman teoksen Maria-perkeleen (2015) tavoin kauniisti kirjoitettu, välittävistä ja inhimillisistä ajatuksista tekstiksi muovautunut teos. Virtanen kirjoittaa yhteiskunnasta pudonneista ja syrjäytyneistä, yksinäisyyteen unohtuneista pitkäaikaissairaista vanhuksista sekä kaatopaikan asukeista ja heidän elämästään. Kirjassa on myös tekstin lomassa kirjoittajan omia sekä kirjassa kuvattujen henkilöiden kirjoittamia runoja ja heidän laulamiaan lauluja.

 

Virtanen on kirjoittanut osan teoksen teksteistä pitkän elämänsä varrella, osan Silja Mäen elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmässä viime vuosina. Maria-perkeleestä tutuksi tulleet kirjoittajan vahva yhteys luontoon, voimakas hengellisyys ja usko elämän tarkoitukseen näkyvät Löytöretkien teksteissä ja kirjoittajan ajatuksissa. 

 

Virtanen käyttää kirjassaan hauskaa termiä ”löytöpalvelu” kuvaamaan intuition avustamaa johdatusta, joka lähetti kirjoittajan tapaamaan häntä tarvitsevia ihmisiä ja toisinaan tärkeitä ihmisiä hänen luokseen. Virtasen omin sanoin "löytöpalvelu avautuu vain siinä mukana olevalle askel askeleelta. Siinä mielessä se on julkinen, että se on avoin jokaiselle”. Ihmiset kohtaavat toisensa ja antavat toisilleen apua, lohtua ja elämän merkitystä. Tämä teema nousee usein esiin teoksessa.

 

Kirjan ensimmäisessä osassa löytöpalvelu lähettää Virtasen monen yksinäisen vanhuksen luo. Löytöretkillään hän kohtaa alkoholisoituneen, molemmat jalkansa menettäneen Matin, auttaa kaatopaikan rappioalkoholisteja löytämään itselleen kodin sekä tutustuu runonlaulajanaisiin. Hän oppii tuntemaan myös laitosvanhuksiksi kutsumansa Hildan ja Idan. Virtanen kertoo Hildan eläneen huoneessaan kuin kylmässä, autiossa ja lukitussa tuvassa. Idan ahdistusta hän kuvaa toteamalla, että jos vanhus olisi pystynyt liikkumaan, hän olisi kävellyt suoraan vieressä lainehtivaan Tuusulanjärveen. Ohkolan mielisairaalan käytävällä Virtanen kohtasi mustalaisnaisen, jonka kasetille tallennettua laulua hän kuljetti mukanaan. Siitä tulikin myöhemmin suosittu kaatisiskelmä, jota hän lauloi kaatopaikan asukkaiden ja pitkäaikaissairaiden vanhusten kanssa. Löytöpalvelu kuljetti Virtasen usein myös hiljaisuuden sillalle, kuolevien tueksi, pitämään kädestä lähdön hetkellä, kun sanat olivat jo hiljenneet.

 

Retkillään Virtanen kohtasi emigranttivanhus Maria Usanofin ja pelimannitädiksi nimittämänsä aivohalvauksesta kärsivän vanhan naisen sekä sydämen laakson asukkaan, Ainon. Venäläinen Aleksanda lausui kirjoittajalle monen unohtuneen vanhuksen toiveen: ”Kun sais kuolla semmosten ihmisten luona, jotka olis kuin omia.” Virtanen vieraili Aleksandran luona tämän elämän loppuun asti ja oli mukana kantamassa vanhuksen arkun hautaan.

 

Kertomalla unohtuneiden ihmisten tarinoita Virtanen tekee heistä näkyviä ja heidän elämäntarinoistaan merkityksellisiä. Hänellä oli kyky nähdä ihmisten ainutkertaisuus ja merkityksellisyys. Hän oli ihminen, joka piti huolta lähimmäisistään. Teoksensa ensimmäisen osan lopussa Virtanen pohtii vanhusten oikeusturvaa ja yksinäisyyttä, ajankohtaisia ja huomionarvoisia teemoja molemmat.

 

Toisen osan alussa Päivi Virtanen esittelee ohjaajavanhuksekseen nimeämänsä Alexandran, jonka hän tapasi vuonna 1994. Alexandran aviomies kuoli sodan aikana vankileirillä nälkään pariskunnan jouduttua suomalaisten vangeiksi. Alexandra jäi Suomeen asumaan ja eli 99-vuotiaaksi. Nämä kaksi naista kulkivat yhdessä löytöretkillä viimeisen vuoden ennen vanhuksen kuolemaa. Toiseksi opastajakseen Virtanen nimeää pyhiinvaellustoveriksi kutsumansa auto-onnettomuudessa sokeutuneen Kaisan.

Kolmas osa on teoksen omakohtaisin ja surullisin. Virtanen kertoo siinä osin samoista elämänsä tapahtumista kuin Maria-perkele-teoksessaan: lasten syntymistä, Göteborgin vuosista, jolloin perhe sai kokea rotuhygienia-ajattelun mukaista vieroksuntaa sekä onnellista Wärtsilän vuosista. Hätkähdyttävin on luku, jossa Virtanen löytää oman tyttärensä ruumiin. Oman käden kautta kuolleen ainoan tyttärensä menetystä hän käsittelee hyvin kauniisti ja ymmärtävästi proosarunossaan ”Katkelma metsäpolulta”: Kuusen vihreät voimakkaat oksat vavahtavat. Ihminen antaa henkensä kuusen juurakoille, sammalille, puolukoille, mustikoille. Sammaleet painavat päänsä. Metsähiiri pujahtaa koloonsa. Koko metsä on hiljaa. Lintujen laulu on lakannut. Ihminen kuolee, palaa maahan.”

 

Kirjoittaja palaa teoksessa myös miehensä kuolemaan ja kuvaa sitä koskettavasti: ”Mutta sinä nostit kasvosi ylös. Niistä avautui onnellinen, yllättynyt hymy. Sinä näit jotakin sellaista, jota minä en nähnyt. Kumarruin kuuntelemaan – hiljaisuus. Ymmärsin: sinä olit kuollut. Olit lähtenyt pois luotani.”  

Maria-perkele-teoksesta tuttu luontoyhteys ja herkkyys luonnon tarjoamille vertauskuville näkyvät myös Löytöretkiä-kirjassa. Esimerkiksi puu-metafora tuntuu kuvaavan kirjoittajan omaa elämää. Virtanen nukkui pois 89-vuotiaana, kuukautta ennen toisen kirjansa julkistamista. Löytöretkistä ja sen sisältämistä tarinoista ja runoista tuli tämän löytöretkeilijän jäähyväiskirjoitus. Erityisesti kirjan loppuosassa oleva teksti ”Kuoleman paratiisi” on läksiäissanoiksi tarkoitettu (ks. tämä lehti s. 45).

 

Virtasen teos ja sen tarinat ovat niin voimakkaasti läsnä, että lukiessani unohdan useaan kertaan hänen olevan jo poistunut. Kirjansa avulla hän välittää elämänsanomansa ja toisista ihmisistä välittämisen viestinsä perheelleen, ystävilleen ja toisille löytöpalvelun palveluksessa oleville.