Elämäntarina

Sinun historiasi lehti

Elämäntarina, maamme ainoa elämäkertateemainen kulttuurilehti, on tarkoitettu kaikille henkilökohtaisesta historiastaan kiinnostuneille. Lehteä julkaisee Suomen Elämäntarinayhdistys ry, joka edistää henkilökohtaisen historian arvostusta, tutkimusta ja tallentamista sekä kannustaa jäseniään luovaan elämäkerralliseen ilmaisuun.

Lehteen tarkoitettuja kirjoituksia voi lähettää päätoimittajan osoitteeseen. Kirjoituspalkkiot maksetaan lehden vapaakappaleina, koska lehti toimitetaan talkootyönä.

Totuus itsestä

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 29.11.2007)

Sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin kuuluvat kirjoittavat niin innokkaasti omaelämäkertojaan, että jotkut puhuvat suoranaisesta elämäntarinabuumista. Ohi ammuttujen lapsilla on paljon muisteltavaa.

Kolme neljästä suuriin ikäluokkiin kuuluvasta on syntynyt maaseudulla, ja suuri osa heistä on sen jälkeen muuttanut kaupunkeihin. Heidän elämänsä, kuten koko sodan jälkeinen yhteiskuntakin, on muuttunut päätä huimaavan nopeasti.

Tyypillinen sodan jälkeen syntyneen elämäntarina voisi olla tällainen: Synnytään maaseudulla ja totutaan tekemään työtä pienestä pitäen. Koulussa lukeminen ja laskento sujuvat, ja ensimmäistä opettajaa muistellaan lämpimästi vielä vuosikymmenten kuluttua. Kirjoittamishetkellä ollaan valtion tai kunnan töissä. Kesälomilla hakataan halkoja omalla mökillä ja talvilomilla istutaan kylpylän porealtaassa. Vaikeuksista huolimatta elämä on mallillaan, mitä terveys välillä reistailee ja voimat vähenevät.

Monien suuriin ikäluokkiin kuuluvien mielestä ulkopuoliset ovat päässeet liikaa tulkitsemaan heidän elämäänsä. Oskupajamäet ovat leimanneet sodan jälkeiset sukupolvet ahneiksi, kulttuurittomiksi, menneeseen jämähtäneiksi bulkki-ikäluokiksi. Ei ihme, että suuret ikäluokat haluavat esittää eräänlaisen ohjaajan version sodan jälkeisestä Suomesta.

Suomalaiset ovat kirjakansaa, ja erityisen myönteinen suhtautuminen kirjoihin on suurilla ikäluokilla – kirjoja lukemalla on päästy syrjäkyliltä kaupunkien vesivessojen ääreen. Ei siis ihme, että itsetunnon ja muiden arvostuksen saamiseksi oma tarina halutaan pukea kirjan muotoon. Ehkä juuri kirjan vuoksi lukuisat miehetkin ovat innostuneet omaelämäkertakirjoittamisesta. Itse kirjoitettu teos on komeaa antaa omien syntymäpäiväjuhlien vieraille läksiäislahjaksi.

Koulusta saaduista valmiuksista huolimatta kirjan teko on aikamoinen haaste, koska vielä sodan jälkeen vanhemmat eivät osanneet ylistää lapsiaan monilahjakkaiksi.

Omaelämäkerran kirjoittajat joutuvat ratkaisemaan, millaisena esittää elämänsä. Useimmat varmaan kertovat asiat sellaisina kuin ne olivat – mitään muuttamatta tai lisäämättä. Nykyisin on tarjolla runsaasti esikuvia niillekin, jotka haluavat sekoittaa totta ja keksittyä: Pirkko Saisio, Hannu Väisänen, Hannu Niklander ja monia muita. Näitä faktan ja fiktion hallittuja sekoituksia kirjallisuudentutkijat kutsuvat autofiktioiksi.

Monissa autofiktiivisellä otteella kirjoitetuissa tarinoissa on jälkiviisauden maku. Esimerkiksi sopii Alex Matsonin vuonna 1971 julkaisema omaelämäkerrallinen Muistelen. Tässä teoksessa kriitikko ja kirjallisuusmies Matson luo itselleen myöhempään elämäänsä sopivan menneisyyden. Koulupoikana kertoja lukee keuhkotautiparantolassa kaksi romaania päivässä, "nykyistä sanontaa käyttääkseni valokuvaamalla". Myöhemmin päähenkilö haastaa kirjallisuuden professorin englanninkielisen kirjallisuuden tuntemuksessa – ja perii voiton.

Suurten ikäluokkien totuuden kannalta kriittinen kysymys on köyhyys ja erityisesti maalaisköyhyys. Monelle köyhyys on vain kädenmitan päässä. Jos itse ei ole kokenut köyhää lapsuutta, vanhemmat tai ainakin isovanhemmat ovat.

Ruotsissa Susanna Alakoski sai August-palkinnon, Ruotsin Finlandian, romaanistaan Sikalat. Suomessa Alakosken teos ei olisi saanut Finlandia-palkintoa, koska meidän kirjallisuudessamme köyhyystarinoita on ollut iät ja ajat. Jos suuret ikäluokat alkavat kuvata puutteenalaista lapsuuttaan, on syytä opetella kerrontakeinoja. Keinoja voi opiskella kirjoittamiskursseilla.

Omaelämäkertojen tutkijat eivät ehkä pidä kurssien käymisestä. Tutkijaa saattaa viehättää ajatus naiivista kertojasta, joka elää teoriatonta elämäänsä Suomen saloilla. Täysin kurssitettu kertoja osaa puhua sujuvasti diskursiivisesta käänteestä ja elämän tarinoitumisesta.

Suurten ikäluokkien muistelubuumi jättää jälkensä myös terapiakirjoittamiseen ja omakustantamiseen. Terapiakirjoittamisella on näihin asti tarkoitettu nuoruuden kuohuntavaiheen runojen kirjoittamista tai mielisairaaloiden ja vankiloiden kirjoittajapiirejä. Veikkaan, että suurten ikäluokkien jäljiltä terapiakirjoittamisella aletaan tarkoittaa myös luovaa oman elämänsä uudelleentulkintaa, jonka tavoitteena on eheä ja tyyni vanhuus.

Yleensä teoksen pitää arvostusta saadakseen läpäistä kaupallisen kustantamon portinvartijat. Tämäkin muuttuu: omaelämäkertabuumin myötä omakustanteesta tulee arvostettu ja kunniakas julkaisemisvaihtoehto. Jo nykyisin maassa toimii pienkustantamoja, jotka saavat suuren osan tuloistaan elämäntarinoiden painamisesta. Peliä tasoittaa se, että kaupalliset kustannustuotteet eivät nykyisin ole automaattisesti sen parempia kuin omakustanteetkaan.

Kansallisen itseymmärryksen ja menneisyyden hahmottamisen kannalta ei ole yhdentekevää, minkä tien suurten ikäluokkien omaelämäkirjoittajat valitsevat. Pyrkivätkö he kertomaan totuuden – mikä se lieneekin – vai hyvän tarinan. Toivo Pekkanen teki ne molemmat romaanissaan Lapsuuteni; kuolevaiset joutuvat tyytymään vähempään.

Toivottavasti omaelämäkirjoittajien joukossa on niitäkin, joiden tarina alkaa esimerkiksi seuraavasti: ”Olin varmaan viimeinen, joka siinä kylässä saunassa syntyi.” Sellaiseen tarinaan minä luotan.

Seppo Paananen

Kultin jäsenille

Elämäntarina

Totuus itsestä