Elämäntarina

Kerrotun elämän opissa

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 7.4.2008)

Kun Anja Vähäaho keväällä 1999 soitti ja kysyi, haluaisinko tulla vetämään hänen kanssaan Kärsämäellä käynnistettävää Suomen Elämäntarina-akatemian elämäntarinakurssia, kakistin vastakysymyksen: saisiko osuuteni koskea kirjoittamista yleensä, proosan ja kerronnan teoriaa, havainnon herkistystä, tyylin ja rakenteiden hiomista, editoinnin eväitä? Niitähän olin jo parinkymmenen vuoden ajan käsitellyt, lyhytkursseilla, etäopistossa ja päätoimisesti Orivedellä. Toki olin arvostelupalveluissa lukenut ihmisten elämäntarinoita, mutta tähän alaan keskittyvä koulutus oli minulle uutta. Siihen ei minulla olisi pätevyyttä.

Totta kai tarvitaan yleisiä kirjoittamisen oppeja, lupasi Anja. Mutta koulutukseen kuuluu muutakin. Suostuin tulemaan, sillä ehdolla että Anja itse on koko ajan läsnä ja ottaisi ohjat käsiinsä silloin kun vuorossa on ”se muu”.

Myöhemmin jako – yleiset kirjoittamisopit vs. muu – on huvittanut. Enkö muka ollut pätevä käsittelemään elämäntarinaa? Olihan takanani jo yli puoli vuosisataa varsin vaiheikasta elämää. Ja olin aloittanut sen kipeimpien kohtien kirjaamisen muistelevaan esseekokoelmaan, joka sittemmin ilmestyi Intervalleja-nimisenä. Mitäpä olivat fiktiiviset sepitelmänikään muuta kuin elämän käsittelyä, toisten ja oman. Oliko sellaista tekstiä ylipäätään, jossa elämä ja siitä kertominen ei olisi mukana? Toisaalta autobiografian tekeminen oli jo joitain vuosia kiehtonut sosiologian, historian ja antropologian tutkijoita: pienetkin omaelämäkerralliset tekstit antoivat aineistoa suomalaisten elämäntapojen ja arkihistorian kartoitukseen, ja niitä kerättiin ns. tavallisilta ihmisiltä (mitä tuo määrite sitten tarkoittaakin).

Sitä en tuolloin vielä tiennyt, että muualla Euroopassa, Italiassa eri toten, omaelämäkerta oli myös kirjoitusharrastuksen ja sen ohjaamisen tärkeä osa. Mutta meilläkin muisteluspohjaista tekstiä tuli ateljeekriitikoille sen verran, että sen järjestäytynyt käsittely alkoi kiinnostaa. Muistelijoita sai ehtimiseen kovistella samoista vioista: tekstin rakenne oli jäsentymätön, kaikki kerrottiin samanarvoisena vain sillä perusteella, että kun se oli todella tapahtunutta, siitä ei voinut ottaa mitään pois.

Näitä mietittyäni huomasin pian istuvani lehtiöineni nurmikolla, luonnostamassa ohjelmaa, joka sopisi mittatilauksena elämäntarinakoulutukseen. Tutkiskelin Merete Mazzarellaa, J.P. Roosia ja Vilma Hännistä, palautin mieleen aiemmin lukemiani muistelmia ja hain kirjastosta uusia. Aineistoa alkoi kertyä kalvoille ja opetusmonisteisiin, joiden sisältö tietysti vaati vielä testaamista. Tuosta kesätyöstä on dokumenttina valokuva, jossa kissani Hämy tuo saalistamaansa päästäistä suoraan kalvolle, jonka otsikkona on Juoni Aristoteleen mukaan. Sinä ja sinun tyhmät teoriasi, tuntuu katti sanovan. Lopeta tuo ikuinen kaavojen piirtäminen ja heittäydy elämään, tässä vähän murkinaa että pääset alkuun.

En muista, monessako kurssitilanteessa lopulta käytin Juonta Aristoteleen mukaan. Ehkä en yhdessäkään. Kissani juonet muistan. Ja sen, että elämäntarinaluokassa tuli vastaan paljon muuta kuin rakennemalleja. Kenenkään elämä kun ei noudattanut sitä, juonen kaavaa.

Suunniteltua työtä vai rakkaudentunnustusta?

Mikään oppimistilanne ei kuitenkaan synny siitä, että vain kokoonnutaan, istutaan (kenties kynttilän valossa) ja muistellaan menneitä, mietitään mistä aloitettaisiin niiden kirjaaminen. Niin suurta kompetenssia ei värikkäimminkään eläneellä kouluttajalla ole, että hän voisi vain kävellä luokkaan, suunnitelmitta ja suruitta. Hän olisi silloin kuin se tunnettu, kalliisti palkattu kirjailija, joka tuli opistoon vierailemaan ja aloitti:

− Minulla ei ole teille mitään puhuttavaa. Mutta jos teillä on jotain kysyttävää, niin kysykää.

Ja kun ei enää kestetty piinaavaa hiljaisuutta (− Kysykää nyt jotakin!), muuan tyttö rohkaistui utelemaan:

− Rakastatko sinä minua?

Mihin tahansa oppituntiin tai haastattelutilanteeseen tarvitaan käsikirjoitus, runko ja toteutusmalli – eri asia, miten tarkasti sitä noudatetaan. Laadimme, Anja ja minä, elämäntarinaopetuksen pitkän tähtäyksen suunnitelman, tavoitemäärittelyineen kaikkineen. Se testautui vuosien varrella kovassa käytännössä, ja siitä seuloutuneista alueista syntyi (Marja-Riitta Vainikkala-Kejosen kanssa) sittemmin teos Elämä tarinaksi (KVS 2003) ja yhteistyössä Kansanvalistusseuran Etäopiston ja Kristiina Wallinin kanssa etäkurssikirja Kerron elämästäni (Orivesi 2006). Näytti ilmeiseltä, että omaelämäkerrallisen kirjoittamisen koulutuksessa tarvitaan ainakin seuraavia osa-alueita:

• lajimäärityksiä (fakta vs. fiktio) ja hieman kerronnan teoriaa
• muistin ja sen pohjalta kirjoittamisen esittelyä ja viritystä
• tietojenkeruun opastusta
• ajan ja sen kuvaamisen pohdintaa (jossa olennaista on eri aikatasoilla liikkuminen)
• kokonaisuuden rakentamisen pohjustusta
• kertomisen keinojen, kuten näkökulmien, dialogin, monologin ja kielen hienosäädön harjoitusta
• editoinnin perusteita.

Ja hyvä, jos lisäksi tulee vielä eettisten kysymysten pohdintaa: mitä ja kenestä voin kertoa ja miksi en jos en? Onko minulla oikeus upota omaan yksilöntarinaani, naamioida narsismini – jos tämä itseeni keskittyminen sitä on – jalon kirjoitusharrastuksen kaapuun? Hyväksi olisi myös lyhyt historian oppimäärä, ainakin siltä osin joka ylittää muistin rajat. Sellaista historiavirhettä tuskin kuitenkaan tekee kukaan muistelija, että väittää presidentti Kekkosen lähettäneen sotalapsia Ruotsiin. Tämä ”tieto” nykylukiolaisen esseessä oli motiivina eräällä kurssille tulijalla: ”Historian taju on hukassa, ja sitä on kaikin keinoin vaalittava”, hän sanoi.

Mainitsemiltani alueilta voi rakentaa oppitunteja ja harjoitustehtäviä, soveltaa kirjallisuuden, filosofian, historian ja psykologian tietämystä oman, omaisen tai suvun elämän kirjaamiseen. Esityöt ovat tärkeitä, kirjoitettu tarina vasta vuorenhuippu. Sukellus muistoihin on prosessi, jota ei voi juuri teorioida, mutta jota voi sekä kuunnella että elää. Se on jo vuorovaikutusta. Ja sen on joka kurssiryhmässä kehityttävä ensin. Sitten alkaa syntyä pitkää proosaa, aluksi haparoiden ja tunnustellen, myöhemmin raivokkaasti virraten, lopulta monissa vaiheissa karsiutuen ja editoinneissa siloutuen. Liian steriiliä siitä ei tarvitse tulla, elämän rosot ja ruhjeet saavat näkyä.

Omaelämäkerta-innostuksen laajetessa on perustettu myös puhtaasti terapeuttisia elämänkaari- tai tarinakursseja. Ne pyrkivät lisäämään itsetuntemusta ja elämän eheyttä. Kertomisen ja kirjoittamisen lisäksi apuvälineenä voi olla piirtäminen ja maalaaminen, valokuvaus, albumien koostaminen, laulu ja tanssi. Varsinaisia kirjoittajakursseja nämä sinänsä kiehtovat sessiot eivät ole. Se koulutus, jota Kärsämäellä lähdettiin rakentamaan, tähtäsi nimenomaan ja viime kädessä kirjoittamisen kehittämiseen. Jos kurssista oli terapiaksi – kuten mitä ilmeisimmin olikin – se oli sivutuote. Päätavoitteena oli, kuten kaikessa kirjoittamiskoulutuksessa, entistä parempi – luettavampi, nautittavampi – teksti. Mutta ennen tekstiä kursseilla oli aineistonkeruu ja muistaminen. Muistia heruteltiin näkö- ja kuulokuvien, esineiden, kirjeiden, korttien, sukupuiden ja karttojen avulla. Näillä sukelluksilla huomattiin, että yksi muisto viritti mieleen toisen. Pienenkin väläyksen kirjoittaminen (spontaanisti ja ilman kritiikkiä) lisäsi muistin voimaa. Ja jos jokin asia ei ollut muistuakseen, aukko täyttyi, sillä mielikuvitus on aina liitossa muistin kanssa; sekin sallittiin. Toki tarkistaa piti ne faktat, jotka tarkistettavissa olivat. Ei siis Kekkosta 1930-luvulle, sentään.

Kävi selväksi, että kun muisteluista ja arkistoista oli saatu ote omaan historiaan, tarttumapinta laajeni: mukaan puikkelehti suvun, kotiseudun, kotimaan, maanosan ja koko maailman historiaa. Oma menneisyyshän on koettu osa maailmanhistoriaa. Narsistejako siis? Olimme muistelijoiden kudos, ja elimme muistojen kudoksessa. Yhden kurssilaisen kertoma muisto herätti toisessa toisen. Näin mureni entisestään yksityisen ja yhteisen kokemisen ohut seinä.

Muistaminen on kulkua sisään ja ulos

Kursseilla ja kotona viriteltävät mielenmatkat ovat raskaita ja riemullisia, kesken katkeavia ja aina uudelleen aukeavia, päätepistettä ei näy. Mutta jotain välietapeilta voi sittemmin kirjoittaa. Virikekuvien, -esineiden ja -musiikkien ei tarvitse olla kurssilaisten omia. Opettaja tuo niitä tullessaan, ja joskus hänellä on mukanaan Muistojen pussi. Siihen hän on kerännyt omia tärkeitä esineitään, ja jokainen kurssilainen ottaa sieltä sokkona jonkin. Mitä muistikuvia hänessä aukaisee opettajan joulukuusissa vuosikymmenet riippunut lasipallo? Tai se paperinukke, jolle opettaja teki aina tukkamuodin muututtua uuden pään? Vaikka kokemukset ja tarinat poikkeavat, niitä kuunnellessaan pussintuoja kokee yhteyden iloa. Miten ihmeessä se pieni tiuku, jonka ääntä hän itse oli rakastanut, repäisi eräässä kurssilaisessa auki lapsuudenhaavan, muiston opettajasta joka kiusasi Karjalasta tullutta evakkoa? Ja sitä tiukua piti kilisyttämän kurssilla kuin koulun vaskikelloa ikään. Siitä suunnitelmasta oli luovuttava.

Mutta kipukohtien täytyy aueta siinä kuin mieluisten muistojen. Tätä provosoidessaan kouluttaja ei yritä olla psykiatri, eikä hän siihen pystykään. Tietysti muistojenviritys-tilanteessa tulee olla vaistot herkkinä ja koko oma elämänkokemus auenneena ymmärtämään, mistä milloinkin on kysymys. Nenäliinapakkakin tarvitaan. Kun ryhmästä on tullut tiivis ja lämmin – kylmiä en ole vielä kokenut – vierustoveri taputtaa olalle sitä, jonka kipukohta on pullahtanut ja sitten puhjennut. Nestettä riittää, mutta ei loputtomiin, ja puhkaistu paikka on helppo käsitellä, helppo kirjoittaa. Kaikki eivät joudu näin rajuihin prosesseihin. Mutta useimmat ymmärtävät niitä joille niin käy. Yhteisen elämästä kertomisen ja kirjoittamisen asialla kun ollaan.

Eikä kukaan ole vetämilläni kursseilla vielä jäänyt kokonaan muistoihinsa. Aina niistä on tultu ulos, otettu kynä tai kannettava ja nähty, että elämä valmistuu käsittelyn ja kirjoittamisen aiheeksi. Silloin sitä voi katsoa kiihkottomasti, jopa nauraen. Tekstintuottamisessa se voi merkitä ratkaisevaa käännettä, taukoakin. Kun virran rajuin koski on ohi, tulee pysähdys, tyhjä hetki – mutta saattaa tarjoutua myös suunta uuteen: mitä jos muokkaisikin tämän kaiken fiktioksi, loisi siitä romaanin, tai novellikokoelman. Tai vain toteaisi, että fiktion ja dokumentaarisuuden raja karkaa aina. Rajanvedoista viis, tärkeintä on kirjoittaa. Eikä kirjoittamista voi erottaa elämästä, eletystä, enempää kuin muistoa siitä muistajasta, joka katselee työpöydän äärestä lineaarisen ajan janaa – vain huomatakseen ettei lineaarista aikaa ole, vaan ”mennyt on kuluvan ajan olennainen osa” (Aarne Kinnunen) tai että ”koko matka kuljetaan yhdellä kertaa, juuri nyt” (Katja Seutu).

Oppia kuunnellen

Jos perinteinen, kirjoittamisen oppitunti on (yhä vielä) opettajakeskeinen ja sillä käytetään paljon korjauskynää (”tuon pikkusanan voi poistaa”, ”tämä kohdata-verbi nyt ei ollut kohdallaan”), elämäntarinatunti on sanan kaikissa mielissä ryhmätunti, ryhmän tunti. Kokemuksia muistellaan, niistä kerrotaan muille, ne kirjoitetaan ja kirjoitukset ”testataan” ääneenluvulla. Ainakin Oriveden Elämäni kirjaan -kurssilla tämä työtapa on osoittautunut antoisaksi. Perinteistä tekstipajaakin kokeiltiin: tekstejä ruodittiin kynät kädessä kun rajuin muisteluvaihe oli ohi, mutta siihen palautteenantoon ryhmä ei ihastunut. Ääneenlukukierroksiin ei sisälly kritiikkiä, editoinnista puhumattakaan, mutta se herkistää korvat.

Korva on myös opettajan tärkein työväline. Karkeistaen: siinä missä yleisen kirjoittajakurssin vetäjällä on tarkka silmä ja pitkä, korjaava kynä, elämäntarinakouluttajalla on altis korva ja arvioissaan säästeliäs suu. Kuuntelu kiinteyttää ryhmän ja sisäistää toisen kertoman tarinan osaksi omaa. Minä, joka en ole lähtenyt evakkoon tai sotalapseksi Ruotsiin, kuuntelen näitä kertomuksia kuin omiani; niin suuria ja ankaria ne ovat, että niitä voi vain rakastaa. Ei silloin tee mielikään käyttää punakynää, sanella heti arvostelmia, ehdottaa korjauksia. Tarinoita ei voi korjata. Niitä ei voi käsitellä kuten tuotoksia, sillä ne ovat prosesseja, ja prosessoituvat koko ajan, vielä lukijan mielessäkin.

Mutta luettavaksi tarkoitetun tulee jossain vaiheessa altistua myös kritiikille. Tuo vaihe on usein se, mitä sanotaan viimeistelyksi: kun muistot on viritelty, materiaali kerätty ja karsittu, tekstivirroissa uitu ja sieltä päästy pois, on hiomisen aika. Siinä opettaja voi auttaa, ei vikoja luetellen ja ”pukkeja” piirrellen, vaan jo lähes ystäväksi käyneen kurssilaisensa kanssa keskustellen, turvallista tietä hakien.

Leinon hattu vai paljas pää?

Vaikka se muisti- ja kirjoitusvyöryjen aukominen, jota edellä kuvailin, muistuttaakin Nathalie Goldbergin tajunnanvirtatekniikoita, kyse ei viime kädessä ole samasta. Viimeinen käsi on editorin, rakenteenmuokkaajan ja jopa julkaisukuntoon saattajan, ja sen käyttöä edeltää kritiikkikeskustelu. Muistin matkat, intuitiiviset heittäytymiset ja empaattiset kuuntelut voivat ulkopuolisesta näyttää ryhdittömältä huuhaalta. Elämäntarinaoppiin tulevalla on kuitenkin selkeät tavoitteet, tieto kohderyhmästä, julkistamisen tavasta ja aikataulusta. Tarinasta pitää tuleman kirjoitettu kokonaisuus, joka suunnataan lukijoille: ellei kirjana, niin lähimmille jaettavana monisteena tai vihkosena, joka jää perinnöksi jälkipolville. Kun ”yleisen” koulutuksen kävijä kokeilee eri lajeja ja tähtää epämääräisesti mutta ilmeisen kunnianhimoisesti suurelle kustantajalle, jonka vaikeasti avautuvaa ovea sitten kolkuttelee, elämäntarinakoululainen keskittyy yhteen lajiin, yhteen selkeään kokonaisuuteen ja kohderyhmään, jonka käsiin hänen prosessinsa lopputulos melko varmasti päätyy.

Aina ei näin selkeästi ja onnellisesti tietenkään ole, ja tavoitteet voivat prosessin kuluessa muuttua. Variaatioita on myös lajivalinnassa, vaikka omaelämäkerran suuren genren sisällä liikutaan. Skaala on laaja: faktavoittoisesta suvun vaiheiden kirjaamisesta kaunokirjalliseen käsittelyyn. Puhtaasti lyyristä elämäntarinoitsijaa ei tosin kursseilleni ole vielä osunut, mutta romaani- ja novellityypin tavoittajia on yhtä varmasti kuin dokumentaristeja, ja niitä, joille muisti on (Virpi Hämeen-Anttilan sanoin) yhtä hyvin mielikuvituksen kuin todellisuuden asia. Tyylisävyt, kertomaäänet ja kompositiot varioivat: yksi kertoo kuin kyynelpisaran läpi, toinen eläytyy itsessään olevaan lapseen, jota taas kolmas kuuntelee etäältä. Joku ironisoi hirvittävät kokemuksensa riemukkaaksi veijaritarinaksi, ja joku pysyttelee kovassa faktassa. Yksi rakentaa teoksen fragmenteista, toinen kertoo systemaattisen kronologisesti ja kolmas luo elämänvaiheistaan villin kollaasin.

Kun ei kirjoita fiktion suojassa, on kestettävä myös se, että joku suuttuu, tekstissä mainittu tai se jota ei ”kunnioitettu” edes mainittavaksi asti. Mutta eiväthän nämä väärinymmärretyt jätä rauhaan fiktion luojaakaan. Kurssitilanteessa tosin fiktio varjelee: opettaja tai muu arvioija ei oitis epäile, että se moponsa kanssa toilaileva runominä on yhtä kuin kirjoittaja. Toisaalta se, että elämäntarinakurssilla pelataan alusta asti avoimin kortein, ei ole vain riski. Se luo ryhmähenkeä ja pohjaa kritiikille. Suuren taiteilijan rooleilla ei tarvitse kikkailla. Onhan ikärakennekin erilainen. Nuorten runokurssilla keskeinen kysymys saattaa olla: ”Oliko Eino Leinolla tällainen hattu?” Elämäntarinapajassa ei ole roolihattuja tai -kampauksia, aina ei tukkaakaan, ja pajoja suunnataan yhä enemmän ”senioreille”. Heidän yksinoikeuttaan ne eivät silti ole. Muuan kollegani totesi jo 1970-luvulla pidetyllä novellikurssilla, että omaelämäkerran laatiminen tulisi aloittaa kaksikymppisenä ja kirjoittaa sitten muistelmat uudestaan, joka päivä.

Liisa Enwald