Takaisin

Elämäntarina

Sinun historiasi lehti

Elämäntarina, maamme ainoa elämäkertateemainen kulttuurilehti, on tarkoitettu kaikille henkilökohtaisesta historiastaan kiinnostuneille. Lehteä julkaisee Suomen Elämäntarinayhdistys ry, joka edistää henkilökohtaisen historian arvostusta, tutkimusta ja tallentamista sekä kannustaa jäseniään luovaan elämäkerralliseen ilmaisuun.

Lehteen tarkoitettuja kirjoituksia voi lähettää päätoimittajan osoitteeseen. Kirjoituspalkkiot maksetaan lehden vapaakappaleina, koska lehti toimitetaan talkootyönä.

Lehmo ja Granada: Syvä tanssi, hyvä itku, ihana elämä ja huono maailma

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 8.5.2007)

Friedrich Nietzschen teksti jättää toisinaan välinpitämättömäksi. Toisinaan se sitten taas sytyttää valot henkilökohtaiseen sielunteatteriin ja alkaa tanssia siellä. Juha Varton tutkielmat ovat minulle samanlaisia satunnaisosujia. Jotkut tuntuvat pessimistiseltä nurinalta ja mennevät ohi. Varton yhdessä Hakim Attarin kanssa tekemä Flamenco-kirja kuuluu niihin, jotka osuvat. Se taluttaa minut lapsuuteni itkuvirsikokemuksen Lehmoon ja sieltä takaisin romanien Granadan kautta myöhempien aikojen huvittaviin suomalaisiin sattumuksiin.

Attar ja Varto kirjoittavat samankaltaisessa maailmassa kuin Nietzsche. Maailma on suurenmoinen. Maailma on pilattu.

Elämän suurenmoisuus paljastuu, kun elämättömyys tulee mieleen. Näin nähty elämä on sellainen ylistyksen kohde, josta ei oikeastaan pysty puhumaan. On uljasta yrittää silti. Flamenco ja syvä laulu ovat yrityksistä komeimpia.

Maailman pilatusta puolesta puhuminen on helpompaa. Varto on tottunut yrmeilemään elämän välillistymistä.

Attar ja Varto kirjoittavat Nietzschen hengessä. He eivät ennakoi akateemiseen tyyliin vastaväitteitä. He eivät puolustele itseään etukäteen tai imartele lukijoitaan, vaan kokeilevat sanalla (vrt. Kundera 2001, 190 ja Kunnas 1981, 156). Jos Flamenco-kirjan tekijät olisivat pelänneet syytettä aitouden epätoivoisesta etsimisestä tai ihmisen suuruutta ja kehnoutta koskevasta manikealaisuudesta, niin kirjasta olisi tullut kurja akateeminen tekele. Nyt se on aitouden sumeilematon ylistys, jossa mennään välillä muutama askel myös Manin mukavassa tahdissa.

Cantaor Attarin ja flamencologi Varton kirjassa "flamenco" ja "syvä laulu" ovat sopivan pehmeitä käsitteitä. Syvä laulu on osa flamencona tunnettua perinnettä. Samalla flamenco on syvän laulun rappeutumismuoto. Kirjan tekijöitä tai heidän työnjakoaan ei esitellä. Näkökulma tanssiin avautuu Andalucían romanien elämäntavan ja historian kautta. Syvän laulun ja tanssin filosofia ja historia luodaan romaninäkökulmasta.

Humala lämmittää päitä

Romanit tulivat Andalucíaan kaukaa idästä. He toivat tullessaan "moninaisen ja monisyntyisen kulttuurisen maton", johon oli tarttunut taiteen suuria rikkauksia. 1700-luvulla romanit olivat jo osa Andalucían väestöä. Mutta he eivät olleet normaali osa. He olivat "erillään mutta samaa, ulkona mutta sisällä". Ulkopuolisuus tuotti erikoisella tavalla virittyneen mielen alttiuden. Mielialan nimi on duende.

Duende on viritys, jonka varassa syvä laulu lauletaan ja hyvä flamenco tanssitaan. Se on kaikenlaista komeaa: "innoittumista, ihmettä, mukaansatempaavuutta, katarttista kauhua ja riemua samassa kaavussa, yleistä kohellusta humalan lämmittämissä päissä". Mutta duende ei ole mitä hyvänsä kohellusta, vaan jotakin konkreettia ja historiallista, jotakin sellaista, mitä on vain Andalucían romaneilla.

Andalucían romanien tanssilla on kolme lähdettä ja perusosaa: köyhyys, luonto ja ulkopuolisuus. Attar ja Varto tarjoavat niiden varassa nietzscheläisiä, siis romanttisia mutta tosia näkyjä. Tanssilattia nousee vuorelle melkein sananmukaisesti.

Attarin ja Varton kolme näkökohtaa herättivät minussa kolme henkilökohtaista muistoa, yhden mieltä perustavan ja kaksi kevyttä. Duende-ymmärrykseni perusliemi tulee lapsena kuulemastani itkuvirrestä. Mausteet sain myöhempinä aikoina tapahtuneesta tutustumisesta sosiologiseen osallistuvan havainnoinnin menetelmään ja eräästä elämysteollisuutta koskevasta lehtiartikkelista. Ymmärsin cantaorin ja flamencologin hyvän sanoman lukumielleyhtymieni valossa.

Muurahaiskalja pitää miehen hengissä

Mielestäni on satuttavan hauskaa, että flamencon tuntijat Federico García Lorca ja Manuel de Falla olivat varmoja, että syvä laulu on tullut idästä. "Molemmat korostivat duenden kykyä sitoa meidät Orienttiin, niille sijoille, joilla emme ole koskaan olleet, mutta joilta sydän on lähtöisin." Lukemisen tässä vaiheessa muistan Lehmon Mummon.

Lehmon Mummo ja Lehmon Ukki asuivat Lehmossa, Joensuun lähellä. Lehmon Mummo oli itkuvirren taitaja. Lehmon Ukki oli sairas. He eivät olleet nimistään huolimatta isovanhempiani, vaan kaukaisia sukulaisia. En muista edes heidän oikeita nimiään, eikä muista sisarenikaan. Karjalan evakkoja he joka tapauksessa olivat.

Lehmon Mummo osasi laittaa kaikkia Karjalan herkkuja, mutta Lehmon Ukki ei voinut syödä niitä, sillä hän oli suunnitellut sairautensa takia itselleen ankaran ruokavalion. Siihen kuului neljä elementtiä: kotitekoinen olut, muurahaiset, ruisleivän kuoret ja suola. Oluessa oli muurahaisia, pöydällä oli suolakekoja. Lehmon Ukki kastoi ruisleivän kuoripaloja sahtiin, hiersi niitä suolassa, söi ja ryyppäsi muurahaisolutta päälle. Mitään muuta hän ei voinut vaivansa takia ravinnokseen nauttia.

Yritän muistaa Attarin ja Varton virittämänä Lehmon Mummon itkun suoraan. Tarkoitan, että yritän muistaa itse tapahtuman, en sitä, miten olen sitä jo aikaisemmin muistellut tai miten olen siitä kertonut. En tiedä, miten onnistuu. Toivon, että syntyy jonkinlainen tuntuma duenden sukulaiseen.

Muistossa on kaikki sultsinat ja tsupukat ja keitinpiiraat. Ukko maistelee hillityn arvokkaasti olutta ja hiertää suolakasaa. Ulkona mökin vieressä on jyrkkärinteinen mäki. On myös muurahaispesiä. Männyt tuoksuvat. Käki kukkuu. Minä kiipeilen mäellä ja tulen sitten sisään. Olen ehkä viisivuotias. Andalucían romanina alkaisin olla hyvässä kaivosmiehen iässä.

Höyryveturi tuo itkun idästä

Lehmon Mummon itkuesityksessä on moderni kehys. Attar ja Varto diggaavat esimodernia ja postmodernia, mutta eivät modernia. Mummon virsi elää höyryvetureiden perusmodernia 1950-lukua. Tunnelma virittyy entisen Karjalan ja nykyisen Ruotzin välille. Sanoista mieleeni on jäänyt, että Lehmon Mummo ei kuule gägöin kukundahisii. Maantieteestä tiesin, että Lehmo ei ole Karjalaa vaan Ruotzia. Olisi ollut tavatonta tyhmyyttä ja tahdittomuutta ajatella, että käet kukkuvat parhaillaan pohjoiskarjalaisessa Lehmossa. Ei tullut mieleenikään.

Lehmon Mummo lauloi journalistista itkuvirttä. Mutta ajankohtaistaminen oli jollakin ikiaikaisella pohjalla. Duende, josta syvä flamenco syntyy, käy ymmärrettäväksi erosta sen välillä, missä ollaan ja missä ei olla. Lehmon Mummon kaiho ei ollut pelkkää evakkoutta. Sen myötäkyydittäjänä oli jotakin paljon vanhempaa. Hän yhdisti ikivanhan kaipuun evakkona olemiseensa, vaaran mäntyihin ja mieheensä ja ehkä miehensä muurahaissahteihinkin.

On pakko käyttää zen-kirjallisuudessa kulunutta kliseetä ja sanoa, että Lehmon Mummo ei itkenyt, joku muu itki hänessä. Mutta ei häntä! Tai ehkä hän ja joku toinen itkivät yhdessä hänessä. Itkijöillä oli ero. Ero ilman eripuraa (vrt. Nietzsche 2002, 53). Itku oli yhtä aikaa Mummon hallinnassa ja kokonaan hänen hallintansa ulkopuolella. Mutta mikään ei silti kesyttänyt eikä jakanut mummon voimaa, itkijöiden välissä ei ollut mitään (vrt. Siisiäinen 2001, 106). Pakahtumaisillaan olemisessa oli jotakin kujeellista. Hurjistunut valloilleen pääseminen tapahtui humoristisesti.

Itkun loppu oli duende-sukulaisuuden kannalta kaikkein herätteellisintä. Pitkä nyyhkytys puistatti Lehmon Mummoa pitkähkön ajan kuluttua esityksen päättymisen jälkeen. Ja tässä on jotakin hyvin kaunista ja tärkeää: Lehmon Mummo hymähti nyyhkäykselleen lämpimän huvittuneesti. Hän ikään kuin kiitti ja onnitteli sisäistä itkutoveriaan onnistuneesta yhteistyöstä.

Syvästi mummo huokaa

Andalucíalainen tanssi ja karjalainen itku ovat välineettömiä kokonaistaideteoksia. Lehmon Mummolla ei ollut pensseliä, ei piirtoheitintä, ei kannelta kalanluista. Hänellä oli vain oma itsensä, oman ruumiinsa intellektuaalinen, spirituaalinen ja lyyrinen elämä (vrt. Talvet 1997, 8). Hänen teoksenaan ei ole nauhalle taltioitu itku tai vielä vähemmän paperille tieteellisesti litteroidut itkun "sanat". Itkijän teos ei koostu itkusta sen enempää kuin syvän tanssijan teos koostuu liikkeistä. Itkijän teos koostuu keskittymisestä. Täydellisyyden tavoittava, mutta samalla kummallisen monimuotoisesti ailahteleva keskittyminen on yhtä kuin koko teos.

Muistan uudestaan Attarin ja Varton lainaamat Lorcan sanat. Duende sitoo meidät sinne, missä emme ole koskaan olleet. Minä en ole ollut milloinkaan Laatokan Karjalassa. Tai minkä nyt käynyt pari kertaa linja-auton kyydissä turistikierroksella. Olen epäröinyt pitkään niille matkoille lähtemistä. Olen ajatellut, että en luultavasti kestä niitä. Karjala alkaa elää minussa aina heti, jos jollakin tavalla liikutun. Jos näen hyvän tanssin, näen sen Karjalassa, vaikka sattuisin olemaan Ateenassa. Jos luen hyvän kirjan, luen sen jotenkin Karjalassa, olipa kirja kirjoitettu vaikka New Yorkissa.

Attar ja Varto ovat allekirjoittaneet hyvän kirjansa esipuheen Monforte de Lemosissa. He kertovat kauniisti, miten ulkopuolisuus, köyhyys ja luonto toimivat Andalucían romanien laulun ja tanssin elementteinä. Lehmon Mummo huomauttaa minulle tässä vaiheessa, että yleistystä ei pidä nyt tehdä suoraan, vaan täsmennysten kautta. Mummo näkee hyväksi hallita haltioitumistaan Lehmossa juuri ulkopuolisuuden tunnoilla herkistelläkseen. Mutta hän ei ole tehnyt aina niin. Mummohan on ollut Karjalassa! Eivät kai karjalaiset Karjalassa ulkopuolisia olleet, vaikka tekivätkin siellä syvää taidetta?

Uskon lopulta Attarin ja Varton ulkopuolisuus-teesiin vielä pienen Karjala-epäilyn jälkeenkin. Ajattelen, että kaipa karjalaiset olivat Karjalassakin jotenkin ulkopuolisia, kun kerran tekivät olemisen pohjaa koskettavaa mutta viihteen tyhjään tulvaveteen hukkumatonta taidetta. Kilvoittelija on aina koditon (vrt. Hoffrén 2001a, 160). "Ulkopuolisuus" pitää tässä tilanteessa ajatella jotenkin uudelleen. On pääteltävä, että ihmisillä, melkein kaikilla, on sisällään tietty Andalucían romanien ja Ruotzin karjalaisten ulkopuolisuutta vastaava ERO. Tämä ero on aina jo jonkinlainen itkun ja tanssin viritys. Toisilla virityksillä soitellaan, toisilla sitten taas ei.

Kenties kaihoaa

Espanjassa tungettiin seitsenvuotiaita romanilapsia töihin kaivoksien ahtaisiin onkaloihin. Heitä oli paljon. Harva eli kaksitoistavuotiaaksi. Paremmissakaan oloissa romani saavutti harvoin yhdeksäntoista vuoden iän. Kaivospöly, noki, viina, sukupuolitaudit ja tappelut vammauttivat jokaisen, kertovat Attar ja Varto.

Köyhyys vaikutti kirjoittajien mukaan syvään lauluun ja tanssiin kahdella tavalla. Ensinnäkin köyhyys oli syvän laulun aihetta ja syytä, duendessa virittyvän toivon ja toivottomuuden välttämätön pohja. Mutta köyhyys johti samalla käytäntöihin, joissa syvä laulu muuttui flamencoksi, turistien ja tomppelien viihteeksi. Köyhät romanit joutuivat prostituoimaan taiteensa.

Tässä vaiheessa Attarin ja Varton Nietzsche-henkinen teksti sytyttää mielessäni keventävän kaskutaskulampun. Anekdootti kertoo, että Martti Grönfors teki nuorena tutkijana osallistuvaa havainnointia Suomen romaneista. Heillä on instituutio, jonka nimenä on "mustalaisen kaiho". Grönforsilla on tutkimuskohteen pihassa teltta, jossa hän tekee tieteellisiä muistiinpanoja omassa rauhassaan. Grönfors osallistuu kaikkiin mustalaisyhteisön toimintoihin, niin myös kaihoon. Kaiho valtaa taas sopivana ajankohtana yhteisön mielet. Kaikki osallistuvat, niin myös osallistuva havainnoitsija Martti Grönfors. Olemisen haikeutta ja ihmisten pyhää yhteyttä tunnustellaan. Mustalaiset havahtuvat vähitellen kaihostaan ja käyvät keventyneinä ja hyväntuulisina asiallisiin askareisiinsa. Mutta Grönfors ei pysty tekemään niin. Hän ei saa kaihoa millään poikki. Mies itkeä tyrskyttelee tieteellisessä teltassaan ties miten pitkään. Anekdootin eri kertojat kertovat eri versioita niistä ikuisilta tuntuneista ponnisteluista, joita Grönfors teki päästäkseen takaisin projektinsa pariin arkielämään.

Rauhallisuus valaisee

Grönfors-anekdootti saattaa olla liioiteltu tai kokonaan keksitty, mutta se kertoo joka tapauksessa jotakin duende-ongelmasta. Se muistuttaa, että kulttuuriset virtaukset eivät tee meistä tasalaatuista tavaraa. Se kertoo myös, että olemisen pohjakosketuksen ottaminen on itse asiassa tekniikkalaji. Se panee kysymään, miten tekniikan oppiminen on kulttuurisissa virtauksissa kiinni. Olisiko ahkera harjoittelu tehnyt Grönforsista mestarin, joka olisi kyennyt hallitsemattoman kaihon hallintaan? Mikä ylipäätään on tekniikan osuus hallitsemattoman hallinnassa?

Lehmon Mummo -muistelus väittää, että Lehmon Mummon tekniikkaa ei opi kukaan. Haltijattaren hallittu heittäytyminen hallitsemattomuuteen vaatii kyllä viileätä hiomista ja suunnittelua. Puhuisin mieluummin harkinnasta kuin harjoittelusta. En tiedä, harjoitteliko Lehmon Mummo. Hassulta tuntuisi ajatella, että hän olisi toistanut jotakin itkun tekniikkaa niin kuin tanssin opiskelija askelta. Tekniikka oli Jumalan lahja. Jos harjoittelua oli, niin se oli lahjaan otetun asenteen ylläpitämistä. Lehmon Mummo käsitteli lahjaansa huolellisesti. Kiitollisuudessa oli mukana vahvaa huvittuneisuutta. Huolellisuus ei ollut varovaisuutta. Hän antoi itkun mennä välillä mahdottomuuksiin.

Köyhyyden kauhussa syntynyt alkuperäinen andalucíalainen romanitanssi oli varmasti tekniikkalaji, jossa mahdottomuuksiin menemisiä säädeltiin kylmän harkitusti. Attar ja Varto herättävät kysymään, minkälainen tekniikan osuuden muutos tapahtui silloin, kun syvä laulu prostituoitui flamencoksi. He eivät nosta itse tätä kysymystä näkyviin. Lukija arvelee, että tekniikan kysyminen valaisisi kirjan tärkeimpiä ulottuvuuksia, siis välillisyyttä ja välittömyyttä tai tyhjää viihdettä ja olemisen pohjaa koskettavaa taidetta. Attarin ja Varton avainsanat näihin ulottuvuuksiin ovat tekniikan asemesta liha ja luonto.

Aron Jumala jymäyttää

Attar ja Varto painottavat maan merkitystä. Syvän laulun tanssi ei pyri kohoamaan ylös vaan painaa pikemminkin maata kohti, löytää maan. Voimaa tähän otetaan käsillä, jotka nousevat korkealle ilmaan painaakseen tanssijan vielä vahvemmin maata kohti. Syvän laulun tanssi on lihallista, ja sen välittömyyden lähtökohtana on luonto.

Attar ja Varto kertovat, että eurooppalaisia vaivaavat välillisyyden patologiat ovat peräisin arokansojen uskonnosta. Aron jumalat jymäyttivät ihmisiä. Ihmiset alkoivat uskoa, että heidän ja muiden olioiden välillä on aina jotakin: kuvaus, käsite, raha, teoria, viesti. Ajattelemme, että syvässä laulussa maan ja tanssijan jalkojen välissä ei ole mitään. Myöskään tanssijan ja toisen ihmisen välissä ei ole muuta kuin ilmaa.

Lännen luulottelija lähentelee

Olemme tässä vaiheessa tekemässä väärää päätelmää, jonka mukaan vain tanssiin verrattavat instrumentittomat taiteet voivat olla välittömiä. Emme onneksi tee päätelmää. Muistamme, että elokuva on modernilla välineellä tehtyä ja kehon ulkopuolella olevassa materiaalissa tapahtuvaa taidetta. Se voi silti olla täsmälleen elämän kokoista: mitään ei mahdu teoksen ja tuntijan väliin. Jos tuntuu, että mahtuu, niin kyse on huonosta, viestinnän ideologian vallassa tehdystä elokuvasta. Sama koskee sanomalehteä. Jos journalistinen teos on hyvälaatuinen, niin mitään ei ole lehden ja lukijan välissä. Väliin mahtuu vain huonon työn tekijän luulo siitä, että jotakin on välissä.

Huonoa luuloa voisi kutsua viestinnän ideologiaksi. Se tuottaa huonoa, mutta yhä välitöntä journalismia. Tampereella ilmestyvä oikeistopopulistinen Aamulehti on hyvä esimerkki huonosti ohjelmallistetusta sanomalehdestä. Alentuvasti ihmisläheinen kieli ja moukkamainen vitsikkyys ovat olevinaan välineitä, joiden välityksellä lukijaa luullaan lähestyttävän.

Sanomalehti panee helposti ajattelemaan, että viestinnän ideologia vaikuttaa vain kehon ulkopuoliseen materiaaliin tehdyssä teoksessa. Ajatus kaventaisi Attarin ja Varton viitoittamaa välillisyyden kritiikin tietä. He antavat ymmärtää, että myös sellainen välineetön taide kuin Andalucían syvä laulu voi huonontua välilliseksi.

Luonnon lapsi huolii

Kolmas lukuassosiaationi syntyi kohta aron jymäyttävien jumalien esittelyn jälkeen. Muistin erään kauan sitten lukemani elämysretkeilyä koskeneen lehtikirjoituksen. Kirjoittaja oli ostanut elämysteollisuudelta yöretken korpilammen rannalle. Hintaan kuului myös hiljaisuutta. Mies kertoo, että kuunteli teltassaan koko yön ylikansallista purukumijytää. Hiljaisuus-osa oli pakko jättää tavarasta käyttämättä, sillä mies ei ollut koskaan ollut yksin hiljaisuudessa ilman jytämusan jytkytystä.

Jos mies puhuu totta, niin kuin hän kirjoituksistaan päätellen tässä kirjoituksessa puhuu, niin hän ei ole milloinkaan ajatellut mitään eikä tuntenut mitään. Ajattelematon elämä on välillistä elämää. Mies ei menisi korpilammen rannalle, jos ei lampea olisi ensin tehty tavaraksi ja jos lammen kulutusoikeutta ei olisi myyty hänelle. Vasta rahan luovutus luo sen välillisyyden, jossa lampi on jonkin arvoinen. Jytämusa tulee miehen mielen ja lammen väliin ja tuo turvallisuuden. Kaikki tapahtuu välillisesti, rahan tai jonkin muun mediumin välityksellä ja niiden suojeluksessa. Roskaväki ei päästä missään irti yhteisestä merkkimaailmastaan, sanoisi Nietzsche (vrt. Hoffrén 2001b, 183–184).

Tässä vaiheessa herään kysymään, miksi Attar, Varto ja me muut herkät ja hyvät ihmiset jotenkin kiukustumme tuonkaltaisista asioista. Lukumielleyhtymäni lammen älypää pilaa oman elämänsä. Mitä märisemistä minulla siinä on?

Olen vähällä ajatella, että korpilammen elämysasiakkaalta puuttuu se sisäinen ERO, joka tekee ihmisestä traagisen olion. Esimerkiksi Suomessa parhaillaan tehtävä työelämän uudistaminen tai maailmalla käytävä terrorisminvastainen taistelu ovat totaalista pahaa hulluutta; tragedia ei perustu hulluuteen vaan eroon, siihen että hulluus tiedetään ja hullusti toimitaan silti.

Nietzscheä karrikoiden voisi sanoa, että traagisen eron puute on yhtä kuin orjamoraali. Sen vallitessa ihminen on ihmiselle syvälaulaja Miguel Hernándezin runojen hengen mukaisesti koira: nöyrä ja uskollinen, hakattava ja anteeksiantava. Ja salaa kaunainen ja toisen kimppuun usutettava. Orjailija reagoi, ei ratkaise.

Ero ratkaisee

Olen ajattelemaisillani orjamoraalitulkinnan mukana, että lammen asiakas on aina valmiina kiertämään peukaloruuvia Bushin kidutuskeskuksessa, aina alttiina pilaamaan työpaikkoja kuponginleikkaajien pikkumaiselle ahneudelle. Aina pahanteossa, ilman EROn tragikomiikkaa. En onneksi sittenkään ajattele.

Eron äärelle seisahtaminen hätkäyttää pyytämään koiralta anteeksi asiaan liittynyttä vertausta. Erityisesti "anteeksiantava" on huonoa haukkua Hernándezilta. Hannah Arendt ja Jeesus Kristus muistuttavat, että anteeksi antaminen on ylevintä vallankäyttöä. Siinä ratkaistaan asia eikä jäädä reaktiivisesti jumputtamaan.

Anteeksi antamisen hyvä sanoma panee ajattelemaan, että eroa ei ole annettu toisille ja eron puutetta taas toisille. Itse asiassa se, että halveksimme korpilammen ostajan välillisyyttä niin tottuneesti, kertoo, että eron puute vallitsee myös meissä. Tiedämme, miltä orjailijasta tuntuu, tiedämme sen omasta mielestämme paremmin kuin orjailija itse. Niinpä se, mitä ajattelemme hyypiöiden orjailusta, on oman orjailumme pelokasta projektiota. Samalla myönnämme, että erottomaksi luulemallamme lammen hyypiöllä on oltava ero sisällään, eihän hän muuten sitä alituisesti tukahduttaisi. Sisäinen ääni (ks. Frank 2002, 352 ja Luoma 2005, 17) puhuu hänessäkin, ei hän muuten sitä purkkajytällä vaimentaisi. Nielaisemme puheemme orjallisesta mieliksi olemisesta. Mieleemme tulee, että emme voi tietää, mitä vielä itse kierrämme ja ketä mielistelemme.

Kaiken komeaksi kukkuraksi myönnämme, että syvää laulua ei ole prostituoitu hyypiöille vaan meille korkean eron ihmisille.

Tanssi, vain yhä jaksaa

Attar ja Varto kertovat, että sekä ihmisten kurjuus että laulun syvyys voivat hyvin 2000-luvun alussa. Maailman köyhyys on pahempaa ja elämän epävarmuus suurempaa kuin 1800-luvulla. Onneksi meidän ei ole pakko uskoa, että kurja kärsimys on kauniin laulun välttämätön käyttövoima. Keskinkertaisuutemme ei ehkä ole peräisin pelkästä hyvinvoinnista, vaan vertailuihin perustuvasta huonosta erosta. Lohdutamme itseämme sillä seikalla, että naapurissa menee huonommin kuin meillä (ks. Ehlvest 1997, 93), siitä lähtee mitättömyytemme. Lehmon mummo herahti syvään itkuun ylellisen sultsinavuoren luojana, traagisesti hassun ukkonsa suvaitsijana ja itsellisesti omanarvontuntoisena naapureidensa arvostajana.

1990-luku oli Attarin ja Varton mielestä ilmiömäinen flamencon historiassa. Eri puolilla Espanjaa ja myös ulkomailla syntyi hartaita tanssijaryhmiä. Kiinnostus on synnyttänyt kirjoittajien mukaan muutakin kuin viihdettä ja akateemista diskurssia. Niiden lisäksi on tapahtunut sellaistakin, mikä kannattaa huomata. Pohjolan kilttien ihmisten harrastajapiireissä syvennytään flamencon perinteeseen. Romanien vanhan tanssin tuntemus leviää. Arvelemme, että viihteen nostattama "tyhjyyden vesi" voi mulahdella hyvinkin komeasti, jos syvä laulu koskettelee olemassaolon pohjaa pohjoisen hyvinvoivilla toreilla.

Pertti Julkunen