Pääkirjoitukset
|
Silmät avoinna pimeässä(julkaistu 25.9.2007) Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali (www.hiff.fi) on parhaillaan käynnissä Helsingissä. Mitä yhteistä on Roy Anderssonin hitailla, ihmisen ahdistuneen sielun jähmeyttä kuvaavilla essee-elokuvilla, psykoanalyytikko Slavoj Zizekin pohdinnalla elokuvien kiehtovasta perverssiydestä, dokumentilla Joy Division -yhtyeen Ian Curtisista tai loisteliaalla egyptiläisellä melodraamalla?Tärkein yhteinen nimittäjä lienee polttava tarve esittää kysymyksiä. Emme osaa tyytyä näkemäämme emmekä ilmeisimpään selitykseen, vaan vaadimme itse saada ottaa selvää asiasta. Olemme toivon mukaan kriittisiä sen suhteen, mitä kuulemme tai luemme. Toisaalta kyllästymme helposti kaikkeen, mikä jatkuvasti toistuu samanlaisena ja vaadimme vaihtelua — uusia ajatusvaihtoehtoja, uusia näkökulmia, uusia argumentteja. Ja koska elokuva on niin totaalinen taiteenlaji — se sisältää kuvan, äänen, tunteen ja kosketuksen — se on usein ainut tapa herättää riittävästi vaihtelun illuusioita. Ainahan on kuitenkin kyse illuusiosta, joko suoraan tai häikäisevän mielikuvituksellisten mielleyhtymien tuottamana. Myös hauskuuden tavoittelu, silkka hurmio komedian räävittömyydestä tai sarkasmin terävyydestä voi olla tapa esittää kysymyksiä — ainakin nauramaan usuttaminen on oivallinen tapa kyseenalaistaa ihmisen liiallinen tosikkomaisuus, tai mikä vielä tärkeämpää, ihmisen tarve ottaa itsensä liian vakavasti. Itse käyn elokuvissa siksi, että haluan katsoa ihmisiä ja pureutua siihen, millaisia he ovat ja miksi toimivat kuten toimivat, oli toiminta sitten hauskaa, traagista, holtitonta tai jotenkin umpitavallista. Elokuvissa suora katsominen, täydellinen keskittyminen toiseen ihmisen on mahdollista turvallisesti ja luvan kanssa, ja on aivan sama, onko kyseessä dokumentti vai niin sanottu fiktio. Tämä on kuitenkin täysin toisenlaista ihmisen katsomista kuin esimerkiksi Big Brotherin kaltaisen tosi-tv -ohjelman tuijottaminen. Tosi-tv:ssä kyse on aina kuitenkin siitä, että ihmiset ovat kuvassa pohjimmiltaan vastoin tahtoaan, siis vailla täyttä ymmärrystä siitä, mitä se, että kamera seuraa heitä, lopulta varsinaisesti tarkoittaa. Elokuvassa ihmiset osallistuvat tarinaan, ja ihmisen esittämisessä osana tarinaa on aina jotain esteettistä. Tosi-tv on yksinomaan pervessiä. Elokuvan alkaessa mahdollisuuksien kirjo on loputon: mitä tuo ihminen aikoo tehdä, miten reagoida tuon toisen ihmisen käyttäytymiseen, miten selvitä ongelmastaan. Sitten on tietenkin vielä elokuvan tekijöiden ratkaisut: miten ongelma onkaan meille esitetty, miten rakennettu konflikti, johon saamme katsojina ottaa osaa. Ja tämäkin on ihmisten tarkkailemista; elokuva on todiste tiettyjen ajattelumallien ylivoimaisuudesta tietyssä ratkaisevassa tilanteessa — silloin, kun on täytynyt päättää, miten henkilöhahmon sijainti ihmisten välisessä todellisuudessa kuvataan, miten ilmaistaan tilanteen kulloinenkin epätoivo. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa on jälleen valtava määrä todellisuuselokuvaa, joka siis, kuten todettua, pureutuu ihmisten ja maailman välisiin suhteisiin, ei ihmisen pyrkimykseen vääristää suhdettaan maailmaan, kuten todellisuustelevisio tekee. Festivaali on näin aivan samalla asialla kuin esimerkiksi kunnianhimoisesti aiheeseensa ja esitettyyn ongelmaan takertuva kulttuuri-, mielipide- ja/tai tiedelehti. On melkein klisee, mutta onneksi vain melkein, että meidän on syytä valppaasti tarkastella maailmaa ja ihmisiä ympärillämme, sillä jos pidämme silmämme liian pitkään kiinni, emme kenties enää tunnista näkemäämme. Erityisesti silmät kannattaa pitää auki pimeässä elokuvateatterissa. Jussi Förbom |
Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry
Postiosoite: Tallberginkatu 1 C 31, 00180 Helsinki
Käyntiosoite: Kaapelitehdas, B-rappu 5.krs
Puh. (09) 726 2212 |
© KULTTI 2007 | Palaute >