Kulttuurilehdet - myrkky joka parantaa

(julkaistu 6.10.2008)

Ulf Eriksson pohtii, miten kulttuurilehtien ajamat vaihtoehtoiset julkisuuden muodot saattavat valtakulttuurimme säälimättömään valoon.

Kuten ei ole olemassa mitään ennalta määrättyä tilaa - rakennukset ja laitoksethan luovat vain illuusion tilasta - saamme myös turhaan etsiä itsestäänselvää käsitystä julkisuudesta.  Näkökulmaa voi myös kääntää: ei ole mitään järkeä taiteessa tai kirjallisuudessa, joka olisi etukäteen ymmärrettävissä, ja jonka oletetaan tutussa muodossa jättävän jälkensä neutraalina pidettyyn julkisuuteen. Kulttuuri ja julkisuus ravitsevat toisiaan.

Foreningen af Danske Kulturtidskrifter (Tanskalaisten kulttuurilehtien yhdistys) julkaisee nyt laajan teoksen, Hvidbok om kulturtidskriftet (Kulttuurilehden valkokirja), jonka teemana on kulttuurilehti julkisuuden tuotteena ja muokkaajana. Teoksen tekijät ovat kaikki pohjoismaalaisia akateemisia tutkijoita, kriitikoita ja toimittajia, useimmat joko Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista, ja heidän kirjoituksensa ilmentävät sekä temperamenttia että tarkkaa harkintaa,

Kulttuurilehti pyrkii sekä vangitsemaan omaa aikakauttaan että vaikuttamaan siihen. Tämän kaksitahoisen liikkeen takana vallitsevat olosuhteet muuttuvat jatkuvasti. Göran Dahlberg puhuu kuitenkin erään tradition puolesta ja kertoo kuinka Glänta-lehti alusta alkaen halusi esitellä sellaisia henkilöitä, tekstejä ja projekteja, jotka eivät vielä olleet muodostuneet insituutioiksi. Valkokirjan kustantaja Finn Barlby korostaa samassa hengessä, että kulttuurilehdet ovat usein viljelleet eräänlaista valaistunutta harrastelijamaisuutta ja ovat harvoin pelänneet valottaa sellaisia seikkoja tai tarttua sellaisiin kokonaisuuksiin, joita kulttuurin varsinaiset asiantuntijat ovat vierastaneet. Kulttuurilehti on harvoin "pliisu".

Historiallisena voimana kulttuurilehti muodostaa siten kriittisen kirjoituksen vyöhykkeen. Tämä tarkoittaa sitä, että se edustaa eräänlaista kolmatta vyöhykettä julkisuudessa, jota toisaalta hallitsee liikemiesten markkinahenkinen ajattelu, toisaalta asiantuntijoiden luomat hyperrelevantit määritelmät todellisuudesta.

VALLAN ARVOSTELU


Esseessään Kulturtidskriftets genitiv, Barlby korostaa, että kulttuurilehdet ovat melkein aina pyrkineet jollakin lailla kritisoimaan oman aikansa valtarakenteita. Tämä valtakritiikki on viritetty erilaisiin ideologisiin sävellajeihin, mutta samalla siihen on liittynyt voimakas tahto hahmottaa ihmisen mahdollisuuksia, mikä on usein ilmennyt myös layoutissa ja muissa painoteknisissä ominaisuuksissa.

Barlby antaa kolme historiallista esimerkkiä siitä, miten tämä mahdollisuuksien etsiminen on ilmentynyt kulttuurilehden kontekstissa, tanskalaisella maaperällä. Voi pitkään pohtia samankaltaisuuksia ja eroja, joita löytyyy erilaisten lehtien välillä, kuten kommunistisen, 1920-luvulla ilmestynyneen Baalet-lehden, akateemisen Frie ord-kulttuurilehden, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1946, sekä Sidegaden-taitailijalehden, joka vuoden 1981 alussa taisteli kaikkea sitä vastaan, mikä oli ""overflodiske & kommercielle & forbrugeristiske & maskinelle & statiske", kuten Barlby kirjoittaa, jäljitellessään lehden sävyä.

Håkan Lindgren on mielenkiintoinen ruotsalainen kulttuurilehtivaikuttaja, joka tunnetaan verkkolehti Agamemnonin kautta. Hän on nyt perustanut paperilehden nimeltään DET. Viime syksyn ensimmäisessä numerossa on muun muassa haastattelu, jonka Lindgren teki saksalaisen kirjailija Juli Zehnin kanssa, tämän Leklust-romaanin ilmestyessä ruotsiksi vuonna 2006.

Viitaten nykyajallemme langetettuun synkkään diagnoosiin,  Lindgren pohtii minkälaisia ratkaisuja  Zeh saattaisi kuvitella romaanissaan kuvailemalleen tilalle: "että yhteiskunnan keskiöstä, missä tulisi vallita laillinen järjestys ja arvonanto, löytyisikin pelkkää tyhjiötä". Zeh uskoo, että jaksamme tällä tavoin eteenpäin enää kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Hän vertaa tilannetta viime vuosisadan vaihteeseen, vuoteen 1900. Myös silloin maailmanjärjestys luhistui. Ihmiset turvautuivat yksinkertaistettuun ajattelutapaan, joka liittyi sodanlietsomiseen, kuten myös monet tänään syleilevät ajatusta globaalista taistelusta vihamielisten leirien kesken.

TYHJYYDEN TÄYTTÄMINEN

Kun luen tanskalaista valkokirjaa en voi olla pohtimatta, miten kulttuurilehtien ja pienempien kustannusyhtiöiden ajamat vaihtoehtoiset julkisuuden muodot saattavat valtakulttuurimme säälimättömään valoon. On aivan selvää, että kulttuurisivujen on vaikea selviytyä paineesta, jota vallitseva valtajulkisuus luo, ja jossa viihde ja asiantuntijoiden ylivalta hallitsevat lähes täydellisesti. Kirjallisuustutkija Marianne Ping Huang käsittelee esseessään "Pienet" lehdet Pohjoismaitten uusia kulttuurisia infrastruktuureja ja mediamuotoja - Luj, Kritiker, litlive, Audiatur (monia muitakin tulisi mainita), ja hän ylistää luovaa voimaa vaihtoehtona "tuhlailun taloudelle", pienten kustantamojen ja kulttuurilehtien markkinavastaista, aattellista työtä.

Vaikkakin koen, että tässä "vuodatuksessa" piilee riski, että se pikemminkin vahvistaa sitä yhteiskuntajärjestelmää, jota se haluaa vastustaa, myönnän että Ping Huang  on oikeassa nähdessään nämä uudentyyppiset julkisuusmallit loistavina esimerkkeinä siitä, miten uusia teknologisia mahdollisuuksia voi käyttää yhteiskunnallisena kritiikkinä. Ne muodostavat ennen kaikkea täydellisen vastakohdan sokealle teknoedistyksellisyydelle, jonka liiallisen myönteinen asennoituminen mukavaan interaktiivisuuteen peittää alleen todellisuuden, jossa julkisuus menettää jatkuvasti arvoaan.

Viime vuosisadanvaihtuminen oli kynnys massamedian vuosisadalle ja sen kuvaamiseksi tarvitsemme nyt uusia kiellellisiä käsitteitä. Virallis-julkista kulttuuria (televisiota, radiota ja suuria päivälehtiä) voisi kutsua makromediaksi. Siinä tapauksessa kulttuurilehdet nettivariaatioineen ja linkkiyhteyksineen ovat eräänlaista farmakomediaa, eli myrkkyä, joka lääkitsee. Kaikkihan tiedämme, että tänään paljastetaan yhä enemmän asioita, asioissa ryvetään ja asioista juoruillaan, samalla kun asioiden merkitys jää yhä vähäisemmäksi. Tämän päivän kulttuurilehtien verkostot, sekä digitaali- että paperimuodossa, taistelevat juuri tätä tyhjyyttä vastaan.

Ulf Eriksson
Kirjoittaja on Tukholmassa asuva kirjailija ja kriitikko

Hividbog om kulturtidsskrifter, toim. Finn Barlby ja Ivan Rod,
Föreningen af Danske Kulturtidskrifter 2007, 514 s.

Käännös Marianne Backlén