Kirjallisuusterapia

Kirjallisuusterapia-lehti yhdistää ihmisiä, jotka käyttävät kirjoittamista ja lukemista kirjallisuusterapeuttisessa työskentelyssä. Lehdessä julkaistaan paitsi alaa käsitteleviä artikkeleita, esseitä ja kirja-arvioita myös runoja sekä proosaa.

Kirjallisuusterapia 2/2017. Silja Mäki: Elämää kainalokanan kanssa (kirja-arvio)

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 1.6.2018)

 

Kirsi Siukola: Kerttu ja kainalokana. Kuvitus Ville Kiviniemi. Helsinki: Traumaterapiakeskus ry, 2016.

Silja Mäki

Jatkuva kuumuus teki Kertun kainalossa asuvasta Kanasta rauhattoman. Päivät vielä jotenkin sujuivat, mutta yöt olivat aivan mahdottomia. Kana mylläsi jatkuvasti unissaan. Se räpisteli rauhattomana kainalossa, tutisutti pyrstöään, oikoi siipiään ja kotkotti unissaan valittavalla äänellä. – Viime yönä se raaputti terävillä kynsillään Kertun kainalokuoppaa, haudatessaan salaisuutta villeissä unissaan. (S. 4.)

Kerttu ja kainalokana on kuvakirja, tarina vaikeuksien voittamisesta ja vertaistuen voimasta traumaattisen kokemuksen jälkeen. Se kertoo naisesta, joka on kokenut lapsena jotakin traumaattista ja joka kantaa sen vuoksi kainalossaan kanaa. Kana estää häntä menemästä ihmisten seuraan. On kovin hankalaa kulkea kaupungilla herkkähipiäisen kanan kanssa, se kun kammoaa kaupassa käyntiä ja epäilee kaikkea mahdollista. Toisinaan se saa kamalan kotkotusripulin, niin että Kerttua hävettää. Kanaa pitää jatkuvasti rauhoitella ja lohduttaa.

Kaupan ilmoitustaululta löytyy mainos kainalokanojen valokuvaus- ja vanutteluryhmästä. Sen myötä, ammattiavun mutta ennen kaikkea vertaistuen voimalla, Kerttu uskaltautuu elämässä eteenpäin.

Kirsi Siukola on kuntoutusohjaaja ja kirjailija, joka työskentelee lastensuojelun perhetyössä. Hän on kirjoittanut myös näytelmiä ja romaanin Päivi hyvä (2016), joka kertoo työpaikkakiusaamisesta.

Siukola kertoi puhelinhaastattelussa seuraavaa: Kirjan taustalla on hänen opinnäytetyönsä Suomen Delfins ry:ssä tehdystä haastattelutyöstä, jossa hän haastatteli seksuaalisesti hyväksikäytettyjä naisia. Esille nousi tarve löytää keino ottaa esille ja kuvata vaikeaa traumaa, jolle ei usein ole sanoja. Taustalla on myös kirjoittajan työssään saama kokemus siitä, että vaikeasti traumatisoituneiden on hankalaa saada apua ja tulla kuulluiksi. Idea on tarjota taiteen kautta ja helposti lähestyttävällä tavalla mahdollisuus puhua vaikeasta asiasta. Kana symboloi tarinassa dissosiaatiohäiriöstä kärsivän ihmisen osaa tai muuta ilmiötä, johon on sidottu osa ihmisen energiasta. Huumorilla on kirjassa tärkeä merkitys.

Siukola toivoo, että kirjan löytävät erityisesti ne, jotka eivät vaikean trauman takia pysty lähtemään kotoaan ja luomaan ihmissuhteita. Hän toivoo kirjan auttavan kunnioittavalla tavalla ja toimivan vertaistukena silloin, kun muuta tukea ei ole. Kanasymboli toimii turvallisena elementtinä: Kirjassa ei kerrota, minkä traumaattisen kokemuksen Kerttu on kohdannut. Jää lukijan pääteltäväksi, mitä hänelle on tapahtunut. Näin tarina ei ylitä kenenkään sietokykyä. Kirja sopii myös lapsille ja nuorille, ei kuitenkaan kovin pienille lapsille.

Siukolalla on haave, että tämä kirja olisi kokonaisen sarjan ensimmäinen osa eli että kirja innostaisi lukijoita kirjoittamaan sille uusia osia. Esimerkiksi voisi syntyä laajempi tarina tässä kirjassa vilahtavasta naisesta, jonka povitaskussa asustava peltohiiri saattaa kerta toisensa jälkeen hankaliin tilanteisiin. Ajatus projektista tai kirjallisuusterapeuttisesta ryhmästä, jossa uusia tarinoita tuotetaan tämän kirjan pohjalta, kuulostaa hyvältä. Mikä eläinkavalkadi siitä voisikaan syntyä!

Kirja on syntynyt Siukolan perheen yhteistyönä. Kuvitus on hänen poikansa Ville Kivimäen ja taitto aviomies Antti Siukolan. Mukana ovat myös pienen lapsenlapsen kädenjäljet kanoiksi taiteiltuina. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten antoisaa taiteen tekeminen yhdessä on. Siukola pohtii, että jos perhe pystyy tekemään tällaisen tuotoksen näin vaikeasta asiasta, sen täytyy olla merkki siitä, että asioista voidaan puhua ja vaikeistakin asioista on mahdollista selvitä.

Kiviniemen kuvitus on värikäs ja voimakas, hieman tummanpuhuva. Jokaisessa kuvassa on vahva lataus. Kirjan taitto ja ulkoasu kaikkinensa eivät ole aivan ammattimaisen oloiset. Tekstin riviväli puolitoista ja sivujen reunoille ulottuva teksti tuovat jossain määrin keskeneräisen vaikutelman ja saattavat ikävä kyllä hieman viedä kirjan uskottavuutta.

Pyysin kollegaani, dissosiaatiohäiriöiden hoitoon perehtynyttä traumapsykoterapeuttia ja kirjallisuusterapeuttia Jaana Huldénia kokeilemaan kirjaa asiakkaallaan. Asiakasta ärsytti ensin se, kuinka kana sai päättää kaikesta ja Kerttu kuunteli kanaa liikaa. Kana määräsi ja Kerttu pyyteli lupaa. Toisaalta Kerttu myös ymmärsi kanaa ja otti sen aina huomioon. Vähitellen luvan kysyminen muuttui keskusteluksi ja houkutteluksi uuteen. Uudet kokemukset olivat mahdollisia, kun Kerttu mietti, miten kanan olisi helpompi olla, ja hän antoi sille vaihtoehtoja. Asiakas piti kirjasta kovasti ja aikoi hankkia sen itselleen.

Kirja auttoi asiakasta ja terapeuttia keskustelemaan siitä, että asiakkaalla on persoonallisuuden osa, joka arvostelee häntä ja jonka mielestä hän on mitätön luuseri, joka tekee kaiken väärin. Huldénin mukaan persoonallisuuden osien tunnistaminen ja tunnustaminen sekä yhteistyön aloittaminen niiden välillä on usein asiakkaalle pelottavaa. Tämä kirja voi olla siinä avuksi. Osien välinen yhteistyö on välttämätöntä, jotta osat voisivat joskus integroitua – jotta kanasta tulisi sopuisasti osa Kerttua eikä se olisi hankalasti kainalossa. Kanan kuten kaikkien osien tehtävä on suojella. Ainaisella varoittelullaan kana pyrkii suojelemaan Kerttua, mutta samalla se estää häntä elämästä.

Huldénin mukaan kirjaa voi erinomaisesti käyttää dissosiaatiohäiriöstä kärsivän kanssa tai kenen tahansa psyykkisestä tai fyysisestä sairaudesta kärsivän kanssa. Kirja sopii aikuiselle, jolla on jokin vaiva, joka estää häntä toimimasta. Tärkeä voi terapiassa olla myös yhteinen lukuhetki, jossa istutaan vierekkäin, asiakas katselee kirjan kuvia ja terapeutti lukee. Nämä ovat parhaimmillaan "moments of meeting".

Siukolan sanoma kirjan myötä on toive, että kukaan ei jäisi yksin ongelmiensa kanssa ja että on tärkeää saada kuvata kokemuksiaan. Minä jään kuulostelemaan, mikä on luonteva tapa käyttää kirjaa kirjallisuusterapeuttisesti ryhmätyöskentelyssä – ja mahdollisesti tuottaa niitä uusia osia kirjasarjaan.