Kirjallisuusterapia

Kirjallisuusterapia-lehti yhdistää ihmisiä, jotka käyttävät kirjoittamista ja lukemista kirjallisuusterapeuttisessa työskentelyssä. Lehdessä julkaistaan paitsi alaa käsitteleviä artikkeleita, esseitä ja kirja-arvioita myös runoja sekä proosaa.

Kirjallisuusterapia 1-2/2018. Tanja Kaarlela: Esikoisromaanin myötä eheäksi. Fiktion kirjoittamisen terapeuttiset ulottuvuudet

(Julkaistu Kultin verkkopalvelussa 1.6.2018)

Kirjallisuusterapiaopinnot avasivat silmäni sen vaikean mutta eheyttävän matkan suhteen, jonka olin tehnyt esikoisromaanini Saaran (2013) kanssa. Opintojen myötä kuljin kieltämisen kautta hyväksymiseen: kyllä, tämä teos kertoo minusta aivan niin kuin jokainen tarina, jokainen lause, jonka kirjoitan. Tiedostamaton oman elämän ja ajatusten jäsentämisen tarve vaikutti jälkikäteen katsottuna fiktion kirjoittamisen taustalla. Tässä artikkelissa pohdin, millaisia terapeuttisia vaikutuksia prosessilla voi olla ja miksi kuvitteellisen tarinan kertominen on hoitavaa.

 

Tanja Kaarlela

 

Kirjoittaminen on yleisesti käytetty menetelmä erilaisissa kirjallisuusterapeuttisissa ryhmissä. Ohjatut kirjoitusharjoitukset, niistä kumpuava keskustelu ja vuorovaikutus muiden ryhmänjäsenten kanssa ovat sisäisen prosessin liikkeelle paneva ja hoitava voima. Juhani Ihanuksen (2009) mukaan konkreettisen vuorovaikutuksen puute ei kuitenkaan poista kirjoittamisen terapeuttisuutta, sillä itsenäiseenkin kirjoittamiseen voi sisältyä itsereflektiota ja itsehoidollisia aineksia. Esimerkkinä hän mainitsee päiväkirjakirjoittamisen. (Ihanus 2009.) Monille ihmisille kirjoittaminen onkin luonteva, läpi elämän seuraava keino omien ajatusten ja tunteiden jäsentämiseen. Kirjeet, päiväkirjat, blogit, runot, omaelämäkerralliset muistelmat sekä fiktiiviset kirjoitelmat luovat struktuuria etenkin elämän käännekohdissa ja haastavissa tilanteissa.

Terapiakirjoittaminen on termi, joka usein liitetään itseä reflektoivaan kirjoittamiseen. Se on perinteisesti nähty ammattimaisesti tuotetun kaunokirjallisuuden kaukaisena sukulaisena, ellei jopa vastakohtana. Osa kirjailijoista pitää edelleen tiukasti kiinni ajatuksesta, ettei heidän teoksillaan ole mitään tekemistä kirjoittajan henkilökohtaisten vaikuttimien kanssa. He tuntuvat ajattelevan ikään kuin omakohtaisuus vähentäisi teoksen tai tekijän arvokkuutta. Samaan aikaan tiedämme, että fiktio on koko kirjallisuuden historian ajan tarjonnut eräänlaisen suojan kirjoittajan itsereflektiolle.

Gillie Bolton (1999) ei näe todellista eroa terapeuttisen kirjoittamisen ja luovan kirjoittamisen välillä vaan uskoo kirjallisuuden saavan voimansa nimenomaan siitä latauksesta, joka syntyy kirjoittajan henkilökohtaisesta suhteesta valitsemaansa aiheeseen. Pohjalla on halu tai tarve kirjoittaa romaani, runo, näytelmä tai omaelämäkerta. (Bolton 1999.) Anita Lindquist (2009) on havainnut ihmisten hoitavan itseään kirjoittamalla, vaikka he eivät välttämättä tiedosta tekevänsä niin. Hän liittää kirjoittamisprosessin terapeuttisuuteen useita tutuilta kuulostavia näkökohtia: tavan purkaa ajatuksia ja kokemuksia, psyykkisen työn tekemisen ja kertomuksen jäsentämisen, etäisyyden säätelemisen tunteisiin ja kokemuksiin, hallinnan kokemuksen, eheyden edistämisen sekä omasta sisäisestä tai ulkoisesta todellisuudesta viestimisen. (Lindquist 2009.) Omassa kirjoittamisessani lähes kaikki kohdat näyttävät toteutuneen.

Saaran tarina

Saaran taustalla oli 1900-luvun alussa elänyt, todennäköisesti skitsofreniaa sairastanut nainen, jonka elämäntarinaan – tai sen puuttumiseen – törmäsin sattumalta. Naisen elämästä ei tiedetty juuri mitään, mutta häneltä oli jäänyt repaleiseksi selattu vanha Raamattu. Raamatun lehdille kirjoitettujen merkintöjen perusteella tunsin hänen käyneen kamppailua hyväksytyksi tulemisen ja Jumalalle kelpaamisen kanssa. Sairaudelleen hän ei voinut mitään, se eristi hänet kohtalokkaasti ja sinetöi hänen kohtalonsa vanhoillislestadiolaisyhteisössä. Tämä kahtia jakautuneisuus tuntui kohtuuttomalta: uskovaiset ihmiset, jotka puhuivat Jumalan rakkaudesta, olivat valmiita sitä toisille antamaan mutta kielsivät sen toisilta. Tietämättömyys, eugeniikalle myönteinen aika ja tuntemattoman pelko estivät sairauden painolastia kantavan terveen ihmisen todellista kohtaamista.

Tunsin etäistä sukulaisuutta tuohon naiseen. Olin elänyt lapsuuteni samankaltaisessa maailmassa. Asuin idyllissä, jonka muodosti tiivis maalaisyhteisö vaatimattomine elämänmuotoineen ja jonka arkea kohotti vanhoillislestadiolaisuuden sanoma taivaassa odottavasta ihanuudesta. Kahtia jakautuneisuus oli konkreettista. Oma perheeni ei ollut uskossa kuten isovanhempani, jotka asuivat parinsadan metrin päässä kotitalostani. Kasvoin isoäitini helmassa Siionin lauluja kuunnellen ja yhdistin viattomassa lapsenmielessäni Jumalan ja isoäidin rakkauden. Samaan aikaan synti ja helvetin pelko olivat koko ajan läsnä. Kotona oli televisio ja sen mukanaan tuoma saasta, oli vanhempien suruton elämäntyyli, oli lapsen viaton halu tanssia ja maalata huulet. Pyhäkoulussa opettaja puhui Jumalan lapsista, mutta tuntui tietävän varsin hyvin, kenen lapsi minä olin. Seurojen ja pyhäkoulun ankara asenne siirtyi koulumatkoille ja lasten keskinäisiin leikkeihin, joissa taivaspaikkoja etukäteen jaettiin.

Sairastuin vuonna 2007 yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Se ei tapahtunut hetkessä vaan oli vuosia kestäneen fyysisen ja psyykkisen kuormituksen aiheuttamaa. Sairastumisen myötä ihmiset katosivat ympäriltäni, ja tuohon aikaan Saaran elämä tuntui hyvin läheiseltä. Näin itseni tulevaisuudessa sairaalaan suljettuna, elämästä eristettynä ja hitaasti pois kuolevana hylkiönä. Minulle tuli voimakas tarve kirjoittaa Saaran elämää näkyväksi. En kuitenkaan pystynyt tekemään työtä hajanaisen mieleni kanssa, joten hakeuduin psykoterapiaan, jota kestikin kaiken kaikkiaan yli kaksi vuotta. Psykoterapiassa kirjoittamistani ei osattu hyödyntää, enkä ymmärtänyt sitä itsekään esittää. Terapiasuhde oli kuitenkin hyvä ja kantava, ja lyhyessä ajassa pystyin taas jatkamaan kirjoittamista ja Saaran tarinaa. Minulla on selittämätön tarve Saaran elämäntarinan rakentamiselle.

Kertominen hoitaa

Kuinka kuvitteellinen hyväksikäytetyn, kaltoin kohdellun ja psyykkisesti sairaan naisen tarina saattoi auttaa omassa toipumisessani? Melanie A. Greenberg, Camille B. Wortman ja Arthur A. Stone (1996) Stony Brookin yliopistossa New Yorkissa ovat tutkineet, voisiko kuvitteellisesta traumasta kirjoittaminen saada aikaan samanlaisia terveydellisiä hyötyjä kuin todellisesta, koetusta traumasta kirjoittaminen. Heidän kokemuksensa kuvitteellisesta traumasta kirjoittaneiden ryhmästä viittasivat katarsikseen, emotionaaliseen säätelyyn tai joustavamman mahdollisen minäkuvan rakentumiseen. (Greenberg, Wortman & Stone 1996.) Edellä mainituilla tekijöillä tiedetään olevan suotuisia vaikutuksia psyykeen.

Omasta elämästä kirjoittaminen olisi kohdallani rajoittunut tuohon aikaan todennäköisesti oireiden analysoimiseen, hyvien ja huonojen päivien raportoimiseen sekä oman itsen tarkkailemiseen. Koin fiktiivisen kaunokirjallisen työn vievän ajatukseni pois sairauden kehästä. Samaan aikaan kirjoitin itseäni auki ehkä enemmän kuin koskaan. Celia Hunt (2010) huomauttaa, että kun ihminen ryhtyy kirjoittamaan omaelämäkerrallisesti, hän on tavallaan rajoittunut siihen totuuteen, joka hänellä on omasta itsestään ja elämästään. Mutta käyttäessään fiktiivisiä ja runollisia tekniikoita hän hylkää tarpeen pysyä totuudessa. Hylätessään kuvittelemansa totuuden kirjoittaja saattaa päästä lähemmäs niitä totuuksia, jotka piileskelevät tietoisen itsetuntemuksen varjossa. (Hunt 2010.)  Kirjoittaja ei välttämättä tule tiedostaneeksi kirjoittamisen terapeuttisuutta ja hyvä niin. Voisi ajatella, että juuri tarinalle antautuminen ja tiedostamattoman läsnäolo ovatkin edellytykset sille, että tarina voi olla hoitava. Eläytyminen ja kuvittelu raivaavat tilaa ahdistuksen kaventamassa mielessä.

Tarinat hoitavat meitä paitsi vastaanottamisen myös kertomisen kautta. Ihanus (2009) toteaa, että ”yksilön kertomusten osallisuus toisten kertomuksiin voi merkityksellisesti lievittää syrjäytymisen, nimettömyyden ja vierauden tuntoja”. Kertominen on yhteydessä selviytymiseen ja puolustautumiseen niin nykyisyydessä, tulevaisuudessa kuin menneisyydessäkin. Eikä kertominen ole vain ulkoisten tapahtumien kuvaamista vaan myös mielensisäisten tapahtumien kerrontaa.  (Ihanus 2009, 27.) Saaran tarinassa mielensisäisten tapahtumien kuvaaminen oli erityisen tärkeää, koska Saaran vapautta rajoitettiin ja hänelle jäi vain mielikuvien maailma. Noihin mielikuviin sijoitin tietoisesti omia kuvitelmiani ja uniani, joita terapiaprosessi synnytti. Tunsin, että ne oli saatava purkaa. Mm. paholaisen eri muodot tulivat uniini, kuten eräänä yönä, kun heräsin valtavaan fyysiseen kipuun. Tunsin valveilla ollessanikin, kuinka piru tunkeutui ruumiiseeni kylkiluiden välistä. Jälkeenpäin en tiennyt, oliko se unta vai totta, tunsin vain pahuuden valtaavan kehoni konkreettisesti. Tätä symboliikkaa olen tulkinnut jälkikäteen ja ajatellut, että Saaran pelot ja omat pelkoni hallitsemattomasta olivat yhtä. Saaran tarinassa niiden käsitteleminen tuntui jopa turvallisemmalta kuin terapiassa. Saarahan oli vakavasti sairas, ja minä vain kuvittelin, eläydyin.

Kirjoittamisessa merkittävää on kertojan rooli, joka on hallittu, jäsentelevä ulottuvuus eikä samalla tavalla tunteiden vietävissä (Lindquist 2009). Siirtyminen potilaasta kertojaksi antoi kaoottisessa elämänvaiheessa hallinnan tunteen, vaikka Saaran tarina tuntui ajoittain täysin hallitsemattomalta. Koin tekeväni raskasta psyykkistä työtä kirjoitusprosessin aikana. Risto Niemi-Pynttäri (2005) rinnastaakin terapeuttisen ja luovan prosessin toisiinsa nimenomaan psyykkisinä prosesseina, joissa molemmissa on kyse sisäisten mielikuvien sijoittamisesta todellisuuteen. Hän puhuu potemisen merkityksestä ja siitä, kuinka hidas prosessointi edesauttaa potilaan varsinaista paranemista. Kirjoittaminen on juuri tällaista hidasta muuntamistyötä. Parhaimmillaan tällaisessa prosessissa nousee esiin jotakin sellaista, joka yllättää tekijän tietoisen hallinnan. (Niemi-Pynttäri 2005.) Työ ei ollut aina helppoa. Toisinaan irrottautuminen olemassa olevaan todellisuuteen oli hankalaa, ajoittain en erottanut itseäni Saarasta lainkaan. Työ kiehtoi, vaikka se myös pelotti.

Kuulluksi tuleminen

Tärkein motiivini Saaran kirjoittamiseen oli sairaan naisen tyhjäksi tehty elämä. Halusin antaa äänen ihmiselle, jota ei ollut koskaan kuunneltu. Yllättäen romaani poiki valtavan määrän yhteydenottoja. Moni avautui omista kokemuksistaan ja itse koetuista kivuista, joita Saara nosti pintaan. Ne olivat vilpittömiä, syvällisiä kohtaamisia, joilla oli molemminpuolinen korjaava vaikutus. Me jaoimme jotakin, joka yhdisti meidät, toisillemme vieraat ihmiset, aivan kuten Saara oli jakanut tarinansa Raamatun lehdillä. Tässä toteutui mielestäni Ihanuksen mainitsema osallisuus toisten kertomuksiin. Eräänlaista osallisuutta on lukijan, tarinan ja kirjoittajan välinen suhde.

Saaran tarinan myötä aloin ymmärtää, etteivät asiat tapahdu ilman syytä. Merkittävintä oli havaita Saaran sairastumiseen mahdollisesti johtaneita syitä ja sitä, että sairastuminen oli väistämätöntä. Ihminen sietää ja kestää paljon, mutta ei loputtomiin. Mieli hajoaa, jotta se saisi uuden mahdollisuuden. Terapeutti ohjasi tiedostamattaan kirjoitusprosessiani. Tavallaan hän toimi myös eräänlaisena yleisönä ottaessaan vastaan minun tarinani, johon Saaran tarina limittyi. Omalla kohdallani tällainen epäsuora ohjaaminen oli mahdollista, koska olin tottunut kirjoittaja.

Kirjoittaminen on syvältä luotaavaa prosessointia, joka oman henkilökohtaisen kokemukseni mukaan voi edesauttaa toipumista ilman, että kirjoittaminen olisi ulkoa ohjattua. Saaran kohdalla oli kyse kuitenkin varsin monimutkaisesta yhtälöstä, enkä voi vähätellä psykoterapian vaikutusta. Ilman sen tukea olisin saattanut eksyä enkä välttämättä olisi kyennyt esittämään niin olennaisia ja oman toipumiseni kannalta tärkeitä kysymyksiä. Olen vakuuttunut siitä, että fiktioon kätkeytyy monenlaisia terapeuttisia ulottuvuuksia, jotka toteutuvat nimenomaan tarinaan eläytymisen ja tunteiden heräämisen kautta. Eläytyminen ja kuvittelu myötäilevät sisäisiä maisemia ja käyttävät hyödykseen aineistoa, jota meihin on kertynyt. Siksi fiktio sopii kaikenikäisille. Se etäännyttää, se antaa mahdollisuuden eri näkökulmille ja oivalluksille. Fiktio soveltuu myös sekä itsenäiseen että ryhmätyöskentelyyn monenlaisin eri variaatioin. Yhtä arvokas kuin itse tuotettu teksti on henkilökohtainen kokemus tai keskustelu, joka syntyy novellin, sadun tai romaanikatkelman pohjalta.

Tämä aika tarvitsee kipeästi kohtaamisen sekä nähdyksi ja kuulluksi tulemisen lääkkeitä. Kirjallisuusterapiakoulutus sai minut ajattelemaan, että näihin luonnollisiin, lempeisiin ja syvältä korjaaviin lääkkeisiin pitäisi jokaisella yhteiskunnalla olla varaa. Koulutuksen myötä havahduin siihen, mitä annettavaa minulla kirjailijana voisi olla. Yksinäisen työn vastapainoksi haluankin tehdä ihmisläheistä työtä ohjaamalla ja tukemalla kanssakulkijoita.

Käsittelin kirjallisuusterapiakoulutuksen lopputyössäni fiktiivisen kirjoittamisen terapeuttisia ulottuvuuksia ja omaa kirjoitusprosessiani. Lopputyö muutti merkittävästi suhtautumistani luovan kirjoittamisen ja terapiakirjoittamisen erottamiseen. Koin, että rajan vetäminen on turhaa, merkitystä on vain tunnekokemuksella – sillä kaikella, mitä hyvä tarina synnyttää.

Artikkeli perustuu Tanja Kaarlelan lopputyöhön Fiktiivisen kirjoittamisen terapeuttiset ulottuvuudet. Esikoisromaanin myötä eheäksi. Kirjallisuusterapian perusteet 2016–2017. Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelut HY+.

Tanja Kaarlela on nivalalainen kirjailija ja kirjallisuusterapiaohjaaja.

Lähteet

Bolton, Gillie (1999) The therapeutic potential of creative writing: Writing myself. United Kingdom: Jessica Kingsley Publishers, 13–112.

Greenberg, Melanie A., Wortman, Camille B. & Stone, Arthur A. (1996) Emotional expression and physical health: Revising traumatic memories or fostering self-regulation? Journal of personality and social psychology Vol. 71. No.3. 588–602. Ladattavissa www-sivulta: http://psycnet.apa.org/index.cfm?fa=buy.optionToBuy&id=1996-01799-012> Luettu 5.1.2017.

Hunt, Celia (2010) Therapeutic effects of writing fictional autobiography. Life writing volume 7:3 December 2010, 231–244, Taylor & Francis Online. Ladattavissa www-sivulta: DOI http://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/14484528.2010.514142> Luettu 11.3.2017.

Ihanus, Juhani (2009) Sanat että hoitaisimme: kirjallisuusterapia ja kertomukset. Teoksessa Ihanus Juhani (toim.) Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Helsinki: Duodecim, 13–48.

Kaarlela, Tanja (2013) Saara. [Kuopio]: Torni Kustantamo.

Lindquist, Anita (2009) Kirjoittaminen itsehoitona ja psykoterapeuttisena menetelmänä. Teoksessa Ihanus Juhani (toim.) Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Helsinki: Duodecim, 70–96.

Niemi-Pynttäri, Risto (2015) Kirjoittaja on potilaan omainen. Scriptum 1/2015.  https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/45242/scriptum2.pdf?sequence=1>  Luettu 16.5.2017